Vuoristokokenut Sveitsissä asuva ystäväni sanoi, että lähdepä hänen ja parin hänen kaverinsa kanssa pienelle viikonvaihteen vaellusretketkelle Alpeille. Patikoidaan
pari päivää ja ollaan jossain korkealla yötä. Hetihän minä lähdin, varsinkin
kun sain kuulla, että valitaan aloittelijalle sopiva ”helppo” reitti. Lienee ollut kesäkuu - ainakin oli varhainen kesä.
Ystäväni tarkisti mukaan ottamani tavarat tarkasti. Sanoi,
että on tärkeää, ettei makuupussi paina mitään, että mukaan ottamani tavarat
ovat tarpeellisia – sillä useimmat patikoijat ottavat mukaan aivan
epäoleellista sälää. Minulla oli oikeat vehkeet, näin sanoi. Antoi lisäksi
minulle parit patikointiin tehdyt jalkalaastarit, kaiken varalta, vaikka
patikkakenkäni ovatkin erinomaiset – no, sen olin jo aiemminkin todennut. En
ihan ensimmäistä kertaa ylhäällä Alpeilla ollut.
Alpeilla riittää reittiä. Autolla ylös parkkipaikalle ja
sieltä jalan matkaan. Kuntoni on nollissa, tiedän sen. Silti menomatka sujui
mainiosti. Siis minun mielestäni. Matkaseurani
oli sitä paitsi kohtelias ja ymmärtäväinen. En tiedä kuinka monta kilometriä
edettiin, mutta illaksi päästiin ihan ylös aivan upean vihreän tasanteen
reunalle ja pystytettiin teltta sinne, avattiin eväät ja nautittiin sekä
ruuasta, seurasta, illasta että näköalasta.
Aamu valkeni kirkkaana, kuten sillä korkealla vuorilla on
tapana – pilvethän matelevat siellä alhaalla silloin kun matelevat. Aamukahvin
jälkeen taas liikenteeseen. Mutta ah, miten raskailta kengät toisena päivänä tuntuivatkaan.
Pienen vuoristojärven vesi oli kristallinkirkasta, siellä oli hyvä hampaita
pestä. Järven kierrettyämme totesimme, että reitin kakkospuolisko on vielä lumen
peitossa, olimmehan jotakuinkin korkealla.
Miten siitä eteenpäin? Ei kun kiipeämään jyrkkää lumista vuorenrinnettä
ylös. Ei kun matkaan, vaikka miten hirvitti - olinhan nähnyt lumivyöryjäkin. Sillä
minuutilla päätin, että jos olen tähän asti elämässäni selvinnyt, selviän
tästäkin. Nousu tuntui ylivoimaiselta. Tien näyttäjä lähti kiipeämään edellä,
minä perässä, loppu väki minun jälkeen, jotta en olisi jäänyt jälkeen enkä
loukannut itseäni, jos putoaisin.
Vaan sinne me ylös päästiin. Totesin, että ihminen on aika
metka olento – jos se haluaa, se onnistuu. Siinä vaiheessa olin vain naattikuitti.
Mutta eteenpäin vain – enhän voinut vuorille jäädä. Vauhtini hidastui
hidastumistaan, mutta seurueeni ei sanonut poikkipuolista sanaa, vaan odotteli
aina tarpeen tullen. Mentiin rinnettä alas ja rinnettä ylös. Huh, tämä muka
helppo reitti!
Päivä alkoi kallistua iltaan. Taivaalla jyrähteli ja sitten
alkoi sataa. Eikä satanutkaan pikkumitalla, vaan kaatamalla. Äkkiä pikkuisista
puroista tuli jokia. Niin leveitä jokia, etten päässyt yli. Ihan kuin olisi yrittänyt Kitkajoen yli Kuusamossa. En pelännyt
kastumista, olinhan siihen mennessä jo läpimärkä patikkakenkien sisuksia
myöten. Kun matkakumppanini totesivat, että en tule perässä, heistä yksi lähti
etsimään, totesi että raukkaparka hytisen onnettomana vuolaiden virtojen
keskellä, ja niin tuli ja kantoi selkäreppuna pahimman yli. Vielä muutama mutka
ja – siellä seisoi autoni ja vajan vieressä penkillä istui ystäväni. Oli silminnähden
iloinen, että olin päässyt perille. Ei yhtään moittinut, eikä ole siitä
sanallakaan myöhemminkään maininnut. Totesipa vain: ”Tämä ei tainnut olla sinun
juttu.”