Viisuja, euroviisuja

Saksa vei viisuvoiton. Väärin. Tuore nuori Lena Meyer-Landrut vei voiton.

Täällä Suomessa ollaan vallan hulluna saksalaiseen vaudikkaaseen The Baseballs-yhtyeeseen. He levyttivät uudelleen Rihannan menestyshitin Umbrella, jolla heti nousivat Suomessa hittilistojen kärkeen. He esittävät vanhaan tyyliin (50-luvun rokkityyliin) uusia kappaleita, jotka menevät ihmisiin kuin häkä päähän.

Muutama vuosi sitten Saksassa suomalaisen Loituman alun perin laulama Ievan polkka nousi hittilistojen kärkeen nimellä Holly Dolly.
http://www.youtube.com/watch?v=taM3Q8IEglQ
Vauhtia ei puutu.

Irlantilaiset menestyvät euroviisuissa. Heidän kappaleensa perustuvat kokonaan kansanmusiikkiin. Vauhtia ei puutu.

Mitä näillä on yhteistä? Niillä kaikilla on pohjana kansanlaulu. Jospa suomalaiset kerrankin käsittäisivät, että yhtäpötköäsamanlaisella yksitoikkoisuudella ei euroviisuissa menesty. Antaisittepa kerrankin suomalaisen musiikin menestyksellä Keski-Eurooppaan vieneille sananvallan!

Täällä taas katsellaan omaan napaan ja paukutellaan henkseleitä että me ollaan maailman parhaita ja ihmetellään miksi ei menestytä. Suomalaisella kansanmusiikilla on hyvin paljon yhteistä irkkumusiikin kanssa, joka menestyy. Meillä on kokonainen perinteemme tässä asiassa täysin hyödyntämättä! Meillä olisi ytyä, eikä sitä tarvitse hävetä.

Saksalaiset häpeävät. He hukkasivat oman kauniin kansanlauluperinteensä 1800-luvulla vesittämällä laulut romanttisiin muotoihin. Hitler sitten otti laulut omikseen, ja koska kukaan ei sodan jälkeen halunnut samaistua Hitleriin, kansanlaulut ovat jääneet lähes täysin unohduksiin. Friedrich Silcher on kirjoittanut kansanlauluja muistiin ja säveltänyt paljon myös itse. Joitakin Silcherin säveltämiä rauhallisia lauluja on esiintyjien repertuaaleissa. Suomessa Hämäläisten laulu on Friedrich Silcherin säveltämä: ” On mulle Suomi suloisin, vaan Häme siitäi kallehin…” Toinen Suomessa tunnettu Silcherin säveltämä laulu on ”Mua tartu käteen Herra ja taluta”.

Silcherin sävellyksiä on myös varsin tunnettu Loreley (”Ich weiß nicht was soll das bedeuten, dass ich so traurig bin...”) – Loreley oli kaunis pitkätukkainen nainen, joka vei miesten sydämen… niin siis, se on Reinin laakson yksi vuorenseinämä. ;-) – katso, tällainen on Loreley:



Varsinaisissa saksalaisissa kansanlauluissa on vauhtia ja menoa. Ne ovat iloisia ja elämänmyönteisiä. Tässä niitä: http://www.volksliederarchiv.de/

Väärissä vaatteissa

"Vaatteet tekevät miehen." (Sveitsiläisen kirjailijan Gottfried Kellerin novelli, 1819-1890)

Luin Lappeenrannan raatihuoneen edessä Putinia odotellessani tänään Jussi Siirilän kirjaa ”Juoksija”, jossa törmäillään ympäri Eurooppaa ja ollaan niin kovasti maahanmuuttajavastaisia, että… kunnes… Minä taisin olla ainoa, jolla oli odotellessa hauskaa.

Kävivät siellä kirjassa myös Luzernissa, Sveitsissä, ja niin minullekin tuli mieleen vierailuni Luzernissa.

Olinhan käynyt kaupungissa muutaman kerran ennenkin. Vierwaldstättersee on varsin kaunis, vuoret siihen ihanasti peilaavat ja vanha katettu puusilta seinämaalauksineen antaa kaupungille oman tunnelmansa.

Olimme olleet viikon päivät muistaakseni 1999 vaeltelemassa Bernin Alpeilla. Meillähän oli matkailuautoksi rakennettu Mitsubishin pikkubussi L300, jolla kiertelimme ympäri Eurooppaa. Kunnes ruoste meidät Itävallassa erotti. Maailman mainio auto, ikinä ei tarvinnut mitään korjata, vain normaalit kuluvat osat.

Yövyimme leirintäalueilla, oli viimeinen päivämme Sveitsissä ennen kotiin paluuta, emmekä olleet juuri innostuneita etsimään pesukoneita enää. Vaatteet olivat nuhruisia eivätkä enää ihan puhtaitakaan, mutta tuossa tilanteessa samantekevää, yhden kaupunkikävelyn ne vielä kestäisivät.

Satuimme kuulemaan kaupungilla parin paikallisen välisen keskustelun, että upouudessa konserttihallissa on illalla konsertti, siellä esiintyy maailmankuulu huilisti Heinz Holliger. Koska olimme molemmat hänen fänejään, niin päätimme mennä katsomaan, olisiko lippuja saatavilla konserttiin. Konsertin alkuun aikaa viisi minuuttia, ei siis aikaa vaihtaa vaatteita. Varsin hyvin ymmärsimme, ettemme mitenkään voisi mennä normaaleille paikoille, mutta teattereissa ja konserttisaleissa on usein myös halpoja, huomaamattomia paikkoja. Halusimme paitsi kuulla konsertin, myös nähdä upouuden, paljon polemiikkia herättäneen lasisen konserttitalon.



Ja olihan niitä lippuja vielä muutama. Ökykalliita ja huitsinhalpoja, halvat vain kymmenesosa siitä mitä kalliit olisivat maksaneet. Ei kauaa tarvinnut miettiä, ostimme halvat liput ja päättelimme hinnan perusteella, että ne ovat sitten jossain sivuseinillä ja hankalissa paikoissa, mutta eihän meillä ollut kuulossa vikaa. Lipussa sanottiin vielä kauniisti, että pyydetään asianmukaista pukeutumista. Olimmehan Sveitsissä, missä roskalaatikotkin ovat aina kuin vastapestyjä.

Meidät ohjailtiin sisään. Voi kamalaa! Ihan ensimmäiseen penkkiin, huilistin jalkojen juureen! Paikka oli siis luokiteltu huonoksi, koska siitä näki huonosti: se oli totisesti soittajan jalkojen juuressa, melkein estradin alla…

Kohteliaat sveitsiläiset eivät tosin mitään sanoneet, mutta katseet kertovat kaiken.

Mutta konsertti oli aivan ihana!

Ja yöllä ajoimme kotiin.

Nuorena tyttönä Ranskassa piikomassa tapahtui että...

Nythän näitä ylioppilasjuhlia taas juhlitaan.

Minä lähdin ylioppilasjuhlani jälkeen piikomaan Ranskaan. Sain jopa stipendin yliopistoon, mutta en ottanut sitä vastaan, koska halusin viettää vuoden Ranskassa. Se, että tuli mutkia matkaan, on toinen tarina. No, opinhan ranskaa kuitenkin. Ja vielä myöhemmin puhuin saksalaisen mutta Saarlandista kotoisin olevan mieheni kanssa ensimmäiset kolme vuotta ranskaa.

Tämä tarina kertoo nuoren vaalean tuolloin hoikan ja varsinkin sinisilmäisen maalaistytön maailmalle lähdöstä. En tuolloinkaan osannut pelätä mitään. Lähdin koulukaverini Annen kanssa Pariisiin, mutta emme olleet varautuneet siihen, että kumpikin pariisilaisperhe lähti kesälomalle omalle taholleen, emmekä nähneet toisiamme koko kesänä kuin yhden kerran. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut yhtään tylsää. Anne pääsi Pohjanmeren rannalle Normandiaan ja minä Rivieralle.

 La Valette du Var

Isäntäni oli Pariisin 17. piirin juristi ja hänellä ja hänen vanhalla äidillään oli iso huvila, monikymmenhuoneinen palatsi Rivieralla, La Valette du Varin kylässä Toulonin lähellä, jossa viettivät kesänsä. Monsieurin sisar oli heitetty perhepiirin ulkopuolelle, koska hän oli mennyt naimisiin tavallisen työmiehen kanssa. Hänen nuori tyttärensä oli kuitenkin pidetty kesävieras. Tämän sisaren ensimmäinen lapsi ensimmäisestä avioliitosta oli kuitenkin hyvinkin suosittu perheen kesken, sillä hän oli tuolloin Ranskan television kakkoskanavan kanavapäällikkö. Minun mielipiteeni oli varsin erilainen: minusta hän oli tylsä ja epämiellyttävä, oman arvonsa tunteva henkilö.

Kesä oli kuuma ja kaunis, ja ystävystyin isäntäni sisaren tyttären Nicolen kanssa. Nicole sekä hänen molemmat tyttärensä löytyvät tänä päivänä kaverieni joukosta naamakirjasta.

Siivosin siellä, autoin keittiössä, tiskasin keittiömestarin apulaisena. Joka päivä viisi lautasta per henkilö: alkupalat, salaatti, pääruoka, juusto, jälkiruoka, kahvi. Ja Gérardille ja vanhalle madamelle ja hänen madameystävilleen tietenkin lasillinen oman viinitarhan punaviiniä. Heikkovatsaisille vedellä laimennettuna. Eikä punaviiniä säilytetä jääkaapissa.

Keittiömestarilla ja miespalvelijalla, nuorella poikamiehellä Gérardilla oli skootteri, Nicolella myös, ja vapaa-aikanamme ja varsinkin yöaikaan helteen hieman hellittäessä me kurvailimme ympäri seutua, vaeltelimme vuorilla, kävimme viikunavarkaissa, ja jäätelöllä, ja tietenkin kävimme Välimeressä uimassa ja sukeltelemassa, ja meillä oli kolmistaan mukavaa.

Kyllä, luit oikein: myös minä olen sukellellut Välimeressä ja vieläpä ihan vapaaehtoisesti. Île de Giens lienee joillekin tuttu?

 Toulon

Ranskan kansallispäivänä 14. heinäkuuta kävimme kuuntelemassa Toulonin torilla Joe Dassinin ulkoilmakonsertin. Lauloihan hän... muistan hyvin tämän: ”Le petit pain au chocolat” eli pieni suklaapulla.

Minä rakastin tuolloin ja rakastan yhä vieläkin enemmän Michel Sardoun iskelmää ”J’habite en France” eli miksi asun Ranskassa. Ah! ”Tu veux ou tu veux pas?” = Haluatko vai etkö halua?


Kesti aikansa, ennen kuin käsitin kuka on ”Bak” – ranskan kielessä ei ole olemassa h-kirjainta, joten se jätetään yksinkertaisesti pois. Säveltäjä on tunnetumpi nimellä Johan Sebastian Bach.

Nicolen vanhempien ystävä, pieni pyöreä nelikymppinen tehtaanomistaja ja poikamies Monsieur Gaillard Rivieralla omisti siellä varsin viehättävän, typityypillisen ranskalaisen ison talon palmutarhan keskellä ja korkean aidan takana, ja kävimme usein hänen luonaan. Ylempänä olevan palmupostikortin Toulonista olin lähettänyt Suomeen ja sen takana lukee ”Täällä ei ikinä tarjota kahvia ja pullaa”!

Kuinka ollakaan, tämä mies tykästyi minuun ja - kosi. Hmm. Kieltäydyin kohteliaasti. Hänen maailmansa oli niin kovasti kaukana omastani, suomalainen poikakaveri oli Suomessa – joka ei sitten odottanut, mutta sekin on toinen tarina – enkä minä nuori kokematon hupakko voinut mitenkään kuvitella rakastuvani tuollaiseen pullukkaan tynkään. Nicolen vanhemmat pelkästään nauroivat tapahtuneelle makeasti.

Kesä päättyi, palasimme Pariisiin, jouduin vaihtamaan perhettä. Opin paistamaan pihvit ja entrecôtit, tekemään ranskalaisen salaattikastikkeen ja ranskalaiset perunat, ja välttelemään iäti perässäni juoksevia arabeja.

Kävin sitten tietenkin Nicolen luona Pariisissa kylässä syksyn mittaan. Lokakuussa sain kuulla, että tämä tehtaanomistaja oli aivan yllättäen saanut sydänkohtauksen ja kuollut…

Vasta kolmekymmentä vuotta myöhemmin käsitin mitä oli tapahtunut. Tai tarkemmin: mitä olisi voinut tapahtua!

Yhteislaulua etsimässä

Lappeenranta ja Schwäbisch Hall juhlivat 25-vuotisystävyyttään Suomessa viikon kuluttua ja Saksassa syksyllä. On etsitty yhdessä ja erikseen kaupungin ja suomalais-saksalaisen seuran toimihenkilöiden kanssa yhteistä laulua pääjuhlaan. Minä toimin juhlassa moderaattorina, tulkkina ja laulattajana. Säestäjä muuten lienee tasokkaampi kuin esilaulaja, sillä hän on kaupunginorkesterin intendentti… :-) Eikä liene vahingoksi tutustua muihinkaan silmäätekeviin, kun neljä päivää heitä tulkkina ja juoksutyttönä paimentelen.

Yhteinen laulu osoittautuu mutkikkaaksi löytää. Ehdotuksia on tullut monenlaisia. Yhtään sellaista laulua, joiden melodian molemmat kansakunnat tuntisivat, ei tunnu löytyvän. Näinkö kaukana kansakuntamme ovat musikaalisesti toisistaan?

Muusikkotyttäreni kommentteja: ” Oon nyt katsonut ton koko kultaisen laulukirjan läpi. Mikään ei oikein käy: Ein fester Burg ist unser Gott/Jumala ompi linnamme. Gestern, heute aus Anatevka. Kenpä tietäis sen, no jaa, ois sitten englanniksi. Sitt ensiks tuli mieleen Jos sull lysti on/hab ne Tante aus Marokko. Tuota siis ei käy. Mutta ehkä sulle tulee uusia ideoita näistä?! Joululauluja ois vaikka kuinka, ota niistä joku, esim. jouluyö, juhlayö :-)

”Gestern, heute” on musikaalista Viulunsoittaja katolla, suomeksi laulu on ”Nousee päivä, laskee päivä”. Tytär esitti Golden, Tevjen vaimon roolin koulun musikaalissa ylioppilasvuotenaan 1999. En tiedä oliko se hyvä koulu. Sen tiedän, että oli hyvä, että valitsimme lapsillemme ensimmäiseksi vieraaksi kieleksi ranskan emmekä englannin tai latinan. Siitä on ollut heille hyötyä myöhemmin.

Ei, ei. Minun ehdotukseni: kaksi laulua, joista toinen Karjalaisten laulu. Se toinen: ”Die Gedanken sind frei”. Se on kansanlaulu, ja Badenin osavaltion kansallislaulu, jonka sanat sanovat, että ajatukset ovat vapaita kuin taivaan linnut. Aina saa ajatella mitä haluaa, tapahtuipa mitä tahansa! Lauloimme sitä Saksassa oppikoulun juhlissa, silloin kun suomalaiset laulavat kouluissaan suvivirren ja Maamme-laulun. Varsinkin silloin, kun lasteni koulu nimitettiin Friedrich-Hecker-Gymnasiumiksi. Friedrich Hecker oli se mies, joka julisti Saksan ensimmäisen, Badenin, tasavallan 1848. Sanovat, mutta historiallisesti se ei sittenkään liene totta.

Hyvä. Mutta sitä ajattelun vapauden laulua ei tunne yksikään suomalainen. Eikä Karjalaisten laulua saksalaiset. Komealta kyllä kalskahtavat molemmat laulut.

Uusi ehdotus: ”Muss I‘ denn muss I‘ denn zum Städtele hinaus…” Saksalainen kansanlaulu, sanat kirjoitti muistiin Saksan kuuluisimpiin kirjailijoihin kuuluva Friedrich Schiller. Sitä lauloi Lauritsalan yhteiskoulun kuoro joka vuosi yo-juhlissa. Etsin pitkään ja hartaasti, ja löytyiväthän ne suomalaiset sanatkin, Lappeenrannan ystävällisen kirjastoväen avustuksella. Laulun lauloi Elvis Presley levylle englanniksi nimellä ”Wooden Heart”, suomeksi ”Puusydän”.

Elvis Presley? Saksalaisen kansanlaulun? Kas, juttu oli näin. Elvis Presley suoritti asevelvollisuuttaan Länsi-Saksan miehitysjoukoissa 1957-1960, juuri uransa huippuvuosina. Palvelupaikka oli Friedberg, joka on Frankfurtin pohjoispuolella. Siellä hän oli siis peräti kolme vuotta. Ja siellä hän tutustui ylen nuoreen Priscillaansa.

Mikä minut yhdistää Elvikseen? Ei mikään. Asuin kuitenkin 1982-1989 ihan lähellä, nimittäin viiden kilometrin päässä hänen entisestä asemapaikastaan Friedbergistä. Siellä naapurikaupungissa oli amerikkalaisten tukikohta. Tukikohtaan ei tuolloin päässyt ilman erityislupaa, eikä amerikkalaisten ja saksalaisten välillä juuri yhteyksiä ollut, joskaan kiellettyä se ei millään muotoa ollut. Joskus kävimme amerikkalaisten kaupoissa. Meistä tavara oli kummallista. Kuuntelimme amerikkalaisten radiokanavaa AFN:ää. Ja ystäväni Sirkun suomalainen au pair esimerkiksi karkasi kesken työn ja mitään kenellekään ilmoittamatta ihan noin vain amerikkalaisen sotilaan matkaan…

Sopinee siis meidän suomalais-saksalaisen ystävyysjuhlamme lauluksi? Suomenkieliset sanat alkavat: ”Sydän puinen on rinnassas’, huomata sen sain…” Eihän meillä ole puista sydäntä?

Vuosia sitten – 2003 - minua pyydettiin vetämään Savonlinnan ja Konstanzin kaupunkien ystävyyttä. Kieltäydyin, sillä siitähän ei makseta, eikä minulla ollut toimeentuloa millä tuollainen työpanos maksaa. Nyt, vuodesta 2004 Savonlinnan ystävyyskaupunki on Detmold Ruhrin alueelta. Erilaisempia eivät kaksi kaupunkia voisi olla!!! Tässä kohdassa nuo kolme huutomerkkiä ovat itseoikeutettuja. Minulla ei totisesti ole mitään Detmoldin kaupunkia vastaan. Mutta onhan se vähän kuin sitoisi toisiinsa kaksi täysin erilaista asiaa, kuten vaikkapa Helsingin ja Hintertupfingenin.

Missä sitten on Hintertupfingen? Suomeksi jotakuinkin ”Peräkylän pikkupilkku”… Ei missään. Se on sellainen sana, joka tarkoittaa suurin piirtein ”Jumalan selän takana”. Kukin ajatelkoon sitten itse missä järjestyksessä mikäkin kaupunki on… Mielipiteet ovat mielipiteitä.

Schwäbisch Hall on yksi niitä harvoja kaupunkeja Saksassa, jossa en ole koskaan käynyt. Hallin teki tunnetuksi koko maassa asuntosäästöpankki. Kaupunki on kuitenkin matkailuesitteen mukaan varsin viehättävä, kuten hyvin monet vanhat saksalaiset kaupungit ovat. Ajattelin että kävisin sitten syksyllä… Se on Svaabien maassa, joten svaabilainen kansanlaulu lienee aika oikein!

Svaabilaiset puolestaan ovat Saksan laihialaisia… Svaabilaiset puhuvat omaa murrettaan, joka kuuluu laajempaan, alemannien murrealueeseen. Alemanneja taas ovat badenilaiset, Sveitsin saksaa puhuvat ja elsassilaiset sekä lotringelilaiset Ranskassa. Svaabien virallinen iskulause kuuluu: ”svaabilaiset puhuvat kaikkea muuta kuin saksaa.” ;-) Ja tuntenette Daimlerin, Porschen ja Boschin… vai?

 

 

Aika oli kulunut loppuun

Henkimaailman asioita?

Muistan lapsena kuulleeni ja jopa useaan kertaan radiosta kuunnelman, missä kello pysähtyi kun joku kuoli. Se oli minusta kamalaa. Tai ehkä juuri se kuoleman kuvitteleminen lapsena teki kuunnelmasta lapsen mielessä kamalan. Yhtä kamalaa oli kun isoäitini luki ääneen hellluntailaisten julkaisua Hyvää Paimenta, jossa kerrottiin miten maailmanloppu tulee: tulee suuri maanjäristys, maan alta purkautuvat tulivuoret ja kuuma laava peittää meidät kaikki alleen. Pitää etukäteen miettiä missä on, tuonaikaisen lehden mukaan sellainen ihminen, joka on tulivuoren purkauksen aikaan esimerkiksi teatterissa, ei voi pelastua… Lueteltiinhan siellä paljon muutakin, mitä ei missään tapauksessa saa tehdä - kuten soittaa haitaria, tai pukeutua kauniisti. Minusta tuollaisen kauhean kuoleman aiheuttaja ei mitenkään voinut olla "hyvä paimen"; ristiriita oli minusta hirvittävä.

Mutta kellon pysähtymiset olen kokenut ihan itse! Appeni osti minulle lahjaksi ihan tavallisen rannekellon, toiveitteni mukaan. Se oli sveitsiläinen, kävi patterilla, näytti aikaa viisareilla ja siinä oli myös päivyri. Digikellot olivat tuolloin uutta suurta muotia, mutta en halunnut sellaista.

Appivanhempani asuivat kaukana meistä, Merzigissä Saarlandissa, me asuimme Rodheimissa Frankfurtin lähellä. Appeni valitti eläkkeelle jäätyään vatsakipua ja söi huonosti. Häntä tutkivat lääkärit eivät löytäneet mitään varsinaista syytä vatsavaivoihin. Yksi lääkäri jopa sanoi, että mies on luulosairas, hänen pitää mennä psykologin puheille. Vatsavaivat kuitenkin jatkuivat voimakkaina ja siksi mies hakeutui Völklingenin sairaalaan. Ottivat heti sisään, hänellä todettiin pitkälle levinnyt suolistosyöpä ja elinaikaa annettiin vain pari viikkoa.

Kävimme hänen luonaan vielä monta kertaa; hän oli iloinen siitä, että meillä oli poika kasvamassa sukunimeä kantamaan ja isoisän työtä jatkamaan. Tyttökin meillä toki oli, mutta ”eihän tytöistä ole…” Siinä vanhakantainen saksalainen. Tuo asenne ei valitettavasti yhä tänäänkään ole juurikaan muuttunut... Ja hän kertoi nauhalle vanhoista ajoista mieheni pyynnöstä. Nämä nauhat ovatkin tänään hyvin arvokasta historiallista materiaalia.

Rannekelloni kävi ihan tavallisesti, patteria piti toki parin vuoden välein vaihtaa. Yhtenä yönä kello sitten pysähtyi. 10.9.1986. Seuraavana aamuna kuulin apen kuolleen. 

 

Vein kellon kylämme tutulle kellosepälle Gatschalle patterin vaihtoon. Vaan kellopa ei suostunutkaan toimimaan. Kellon tarkemmin tutkittuaan kelloseppä sanoi, että kellossa on hyvin harvinainen vika, ja korjasi sen sitten. Kerroin hänelle, että appeni, kellon lahjoittaja, oli kuollut juuri sinä päivänä ja tuntina, kun kello pysähtyi. Hän sanoi, että se on hyvin tavallista, että kello pysähtyy, kun kellon omistaja tai lahjoittaja kuolee. Aika on kulunut loppuun.

Kului vuosi, ja kello pysähtyi taas. Apen kuolinpäivänä ja -tuntina! Pidin sitä merkillisenä yhteensattumana. Ainakaan ei nyt ollut kyse patterista. Vein kellon taas kellosepälle, joka toisti kertomuksensa: on hyvin tavallista, että kuolinpäivänä kellot pysähtyvät. Hän puhdisti kelloni ja totesi, että siinä on toinen hyvin harvinainen vika, mutta sai kellon taas toimimaan.

Kului toinen vuosi, ja kello pysähtyi taas. Taas apen kuolinpäivänä ja -tuntina! Nyt on kyse henkimaailman asioista. Taas vein kellon kellosepälle, joka toisti kertomuksensa ja laittoi sitten kellon taas kuntoon.

Seuraavana vuonna eikä seuraavina vuosina kello sitten ei enää pysähdellyt. Ehkä sielu oli saanut rauhan? Selvästikin appeni muistutteli minua olemassaolostaan, ja meillähän olikin hyvät välit ja selvästi hän oli välittänyt minusta kuten omasta tyttärestään, toisin kuin anoppini.

Jos en olisi tuntenut tätä kelloseppää lasteni kaverin isänä ja paikkakunnalla hyvin luotettavana ja ”normaalina” kauppiaana, olisin kyllä pitänyt hänen sanomaansa aikamoisena humpuukina. Selvästi on asioita, joille ei ole järkevää selitystä. Minulle ei tarvitse tulla selittämään, että tämä olisi taikauskoa ja että olen asian omasta päästäni keksinyt: on tarpeeksi silminnäkijöitä.

Saksalainen, ranskalainen ja suomalainen näkevät norsun.

Saksalainen, ranskalainen ja suomalainen näkevät norsun.
Saksalainen ajattelee: ”Onpa hienot hampaat, mitähän niistä saisi?”
Ranskalainen ihailee norsun kauneutta.
Suomalainen ajattelee: ”Mitähän norsu ajattelee minusta?”

Tämä puujalkavitsi on hyvin vähän puujalkaa ja hyvin paljon totta.

”Suomi on suurimmalta osaltaan hiljainen maa, missä onnellisuuteen tarvitaan vain mökkirähjä ja kunnolla lämmitetty sauna. Suomi on valtava alue metsää ja järviä ja lisää metsää, jossa siellä täällä pieniä kaupunkeja, joiden asukkaat ovat aidosti yllättyneitä, kun näkevät turistin. Keskiyön auringon kuukausina rannikot ovat paratiiseja purjehtijalle ja kalastajalle. Sisämaa, Euroopan laajin ei-pilattu erämaa kiehtoo tuhansia retkeilijöitä joka vuosi. Etelässä, pääkaupunki Helsinki on taiteen ja arkkitehtuurin ystävien paratiisi. Suomalaiset käyttävät järjettömän määrän aikaa istuen kahviloissa ja puhuen kännykköihinsä. He eivät ainoastaan kuluta 14 kiloa kahvia per henkilö per vuosi, mikä on yhdeksän kupillista joka päivä – heillä on myös eniten matkapuhelimia maailmassa.” Myspacen Suomi-esittely: http://www.myspace.com/finnland

”Brändi (engl. brand) käsitetään niin, että se on kaiken sen tiedon ilmentymä, joka liittyy yrityksen tuotteeseen tai palveluun. Toisaalta on esitetty, että brändi voi liittyä yhtä lailla yritykseen, julkiseen laitokseen, yhtyeeseen tai henkilöön, kuten vaikka poliitikkoon. Brändin luomista ja tarkoituksellista ylläpitoa kutsutaan brändinhallinnaksi. ...
Brändin identiteetti ovat ne mielleyhtymät, joita brändin luoja pyrkii vahvistamaan brändinhallinnan avulla. Nämä mielleyhtymät ovat lupaus yritykseltä asiakkaalle, ja niiden tulisi auttaa asiakkaan ja brändin suhteen vahvistamisessa. Yleensä brändin identiteetti koostuu kuudesta kahteentoista mielleyhtymästä, jotka on jaoteltu ydinidentiteettiin ja laajennettuun identiteettiin. Mielleyhtymiä voivat olla esimerkiksi innovatiivisuus, korkea palvelutaso tai hyvä hintalaatusuhde.” -Wikipedia

Ulkomisterimme asetti 16.9.2008 komitean miettimään Suomen brändäämistä. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Valtuuskuntaan kuuluu eturivin suomalaisia, joilla on omakohtaista kokemusta ja näyttöä muun muassa kulttuurin, talouselämän, kansainvälisen vaikuttamisen ja suhteiden luomisen aloilta. Tarkoitus on vahvistaa suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiä, saada lisää ulkopoliittista vaikuttavuutta, kehittää Suomen kiinnostavuutta investointikohteena ja lisätä Suomeen suuntautuvaa matkailua. Maabrändi on taustatekijä menestykselle ja hyvinvoinnille.

Näin siis ulkoministeri. Ja hölynpölyt, sanon minä. Eniten hämmästynyt olin siitä, että nämä eturivin suomalaisiksi valitut itsestään selvänä hyväksyivät kutsun Suomen brändäämiseksi!

Jo sanat brändi ja brändääminenhän ovat perisuomalaisia, eikös vain. ”Mehän joka tapauksessa olemme maailman parasta kansaa.” Ainakin sen saa kuulla, kun tekee tätä työtä vientikonsulttina. Suomalaiset paukuttelevat enimmäkseen henkseleitään ja kehuvat, miten eteviä ovat, sanotaan vaikkapa venäläisten rinnalla.

Ei minusta brändiä synnytetä siten, että sitä joku komitea ihmettelee ja määräilee. Se syntyy joka ikisen suomalaisen suoraselkäisyydestä ja toimintatarmosta. Se taas on minusta pahasti hakusessa. Ei voi samaan hengenvetoon odottaa valmista, haluta ”kaikki minulle ja heti” ja olla samalla maailman paras.

Huomio: en sanonut että Suomi on huono maa. Sanon, että meistä ihan jokaikinen on vastuussa maamme kuvasta maailmalla. Olet aina oman maasi lähetti, menetpä minne hyvänsä ja teetpä mitä hyvänsä.

Hallitus Suomessa tekee mitä suurteollisuus sanoo. Suurteollisuus jakaa potit keskenään, olipa se sitten järkevää tai ei. Sitä kutsutaan myös suomalaiseksi sisuksi: että tehdään asioita loppuun asti, vaikka tekemisessä ei olisi päätä ei häntää. Puolueet hakevat kannatuksensa vaalirahoituksen, eli hyvävelisysteemin, lue: korruption kautta.

Suomessa on niin vähän ihmisiä, että kansaa edustamaan on pakko kutsua entisiä kauneuskuningattaria ja entisiä urheilijoita, kun maassa ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi pätevää väkeä. Tämä Roman Schatzin sanoin. Nämä päättävät mitä puolue sattuu haluamaan.

Kertaan tähän kansainvälisen rahamaailman huipulla (Israelissa)  kuulemani mielipiteen siitä, missä ovat avaimet Suomen menestymiseen maailmalla:

-Kartellit pois.
-Avauduttava maailmalle.
-Ulkomaalaiset toivotettava tervetulleiksi.

”Suomihan on sellainen maa, että täällä on yksi kaikkea, yksi sanomalehti, yksi johtaja, yksi mielipide, yksi kerrallaan. Demokratia on oikeastaan vitsi”. –Dramaturgi-ohjaaja Katariina Nurmi

”Toivon, että eurojunaan noustessa suomalaiset ottavat eväikseen pizzan ja hampurilaisten asemasta kunnon savolaisen kalakukon ja kontin täydeltä suomalaisuutta, sitä aidointa ja parasta omaperäisyyttä. Matkatavaroista saa puuttua pieni sana, joka vähättelee, sana ’vain’”. Anneli Laitinen-Lau

”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä”. Hepr.13:2

Saunako suomalainen?

Savusauna ja loimulohi – siinäpä näitä Suomen valtteja. Sen parempi, jos kutsuja on ystävän ystävä, kätevä käsistään, mukava juttelemaan ja soittaa vielä haitaria.

Siitäkään huolimatta sauna ei ole suomalainen keksintö. Ja saksalainen sauna on suomalaiselle lähinnä kärsimys.

Revi siitä!

Mikä kierrätin vieraitani usein Konstanzissa, ja sain siitä sen verran positiivista palautetta, että uskaltautuin tarjoamaan kaupungille suomenkielisiä opastuksia. Ilmoittivat, että ei ole suomenkielisiä vieraita… mutta jos voisin tehdä kierrokset englanniksi, niin heti ottavat töihin. Vaan tuolloin vielä jänistin. Osasin kyllä englantia, mutta ihan turistioppaaksi…

Ihminen katuu eniten myöhemmin sitä, mitä ei tehnyt, eikä sitä mitä teki!

Saksan suomalaiset kielikoulut tekevät joka vuosi motivaatiolehden, jonka nimi on Moi. Sen tekee kukin koulu vuorollaan. Mekin, Konstanzin suomalainen kielikoulu siis teimme lehden yhtenä vuonna, ja lehden tekeminen oli lapsista ja nuorista tietenkin mukavaa. Kävipä ilmi, että maailman vanhin kuva saunasta löytyy juuri Konstanzista. En muista kuka nuorista jutun kirjoitti, mutta asiasisältö on tämä:

”Haus der Kunkel” osoitteessa Münsterplatz 5 kuuluu yksityishenkilölle, sen takia sinne pääsee sisälle vain kaupungin turistitoimiston järjestämien kierrosten mukana.

Vuonna 1936 Heinrich Schmidt-Pecht löysi talon seinien rappauksen alta keskiaikaisia maalauksia, joiden aihe oli selvästikin kuvakertomuksen Parzival-legendasta. Ritariromaanin kuvat ovat eteläisellä seinällä, kankureita esittävät pohjoisella seinällä.



Molempien freskojen järjestys on samanlainen: ylhäällä kuviorivi, sen alla kuvarivi, sen alla verhomainen malli. Koska tiedetään, milloin tällaisia tehtiin, tiedetään, että nämä kuvat ovat syntyneet 1300-luvun alussa. Tämä on ainoa säilynyt keskiaikainen seinälle maalattu kuvakertomus trubaduuri Wolfram von Eschenbachin 1200-luvulla kirjoitetusta Parzival-legendasta. Vanhoissa kirjoissa niitä löytyy joitakin eri Euroopan museoista.



Kolmannella seinällä on myös yksittäisiä kuvia. Siellä on selvästi myös kuva saunasta. Alhaalla vasemmalla kiuas, jolla kiviä, kaksi laudetta, joista ylimmällä makaa ihmishahmo, kuvassa kaksi muuta ihmistä sekä iso puusaavi.

Jos se ei ole sauna, niin mikä sitten. Keskiajallahan oli yleistä kylpeä tällaisissa julkisissa kylpypaikoissa. Miksi kuvassa olisi lauteet ja kiuas, jos ei lämmittelemistä varten? Mitä suomalaiset tekivät 1300-luvun alussa? Keksivät suomalaisen kulttuurin. Poikani, koululainen, kirjoitti tänä vuonna referaattia Suomesta ja kysyi minulta, mitä muuta kulttuuria Suomessa on kuin sauna...

Valitettavasti kirjani ovat yhä muuttolaatikoissa, joten en voi kopioida Konstanzin talon seinässä olevaa kuvaa tähän. Yllä olevat matkailuneuvonnan kuvat kuitenkin antavat käsityksen siitä, mitä tyyliä freskot ovat.

Mikä saunassa on suomalaista? Vai olisiko sittenkin niin, että sekin on saksalainen keksintö? Tai turkkilainen, tai mikä pahinta: peräti venäläinen?

arpoja

”Minä otan sen joka voittaa“, sanoi Ravuri tänään Kuopiossa R-kioskissa, kun totoarvan osti.

Minä sanoin sille että sen pitää tehdä tilaus, niin kyllä se arpa voittaa. Ravuri haluaisi näes ostaa oman ravurinsa takaisin. Mutta luulen että se ei oikein ymmärtänyt mitä halusin sanoa…

”Tilaamalla” yksi äitini Ruotsissa asuva tuttava on kerännyt sievoiset summat. Hän itse ja hänen miehensä kertoivat siitä minulle, kun joulukuussa 2005 kävimme yhdessä Malagassa jouluostoksilla ja kun tämä äidin ystävä espanjalaisia arpoja osti.

Kerron siis teille toisille, mitä tarkoitan. Omakohtaisia kokemuksia.

Olipa kerran Schwarzwaldissa – vuonna 1995 kesällä - Angelin tyttöjen konsertti, jonne mentiin isommalla tuttavaporukalla. Tytär oli samana syksynä menossa vierailevaksi oppilaaksi Savonlinnan taidelukioon, ja olimme juuri järjestelemässä asioita hänen kouluvierailuaan varten. Näihin totta kai kuului asunto, rahansiirto , matkat ja sen sellaiset asiat. Muutamia mutkia oli matkalla, esimerkiksi että tuolloin ei ulkomailla asuva – siis en minä Suomen kansalainen, saati tytär yhtälailla Suomen kansalainen – voinut avata edes tiliä suomalaisessa pankissa. 

Konsertti oli upea kaikin puolin. Lisäksi paikalla oli arvonta, jossa kolme palkintoa: lento Suomeen, savinen design-muki ja muistaakseni joku suomalainen tekstiilituote. Meillä oli mukanamme ex-mieheni kollega, ja kaikki toki ostimme arvat. Mies valikoi pitkään ja hartaasti ja sanoi että aikoo valita sen arvan, joka voittaa pääpalkinnon. Arvanmyyjä nauroi hänelle ja loppujen lopuksi hikeentyi täysin hänen sinnetännetuonne-pähkäilystään. Lopuksi mies sitten osti yhden arvan. Kollega osti toisen, viereisen numeron ja sanoi, että se on varmaan ihan yhtä hyvä, mistäs sitä tietää. Mies oli aivan varma siitä, että juuri hänen arpansa voittaa. Meillä siis kullakin oli yksi arpa.

Minä kerroin heille toisen tarinan ja varoittelin valmiiksi: kun asuimme Frankfurtissa, meillä oli joskus 80-luvulla suomalaisessa joulujuhlassa myös arpajaiset. Minä olin noita juhlia järjestämässä ja esiinnyin myös ohjelmassa, siksi se jäi erityisen hyvin mieleen. Meillä oli arpajaisvoittoina tavaraa ja valtakunnan laajuisesti Finnair ja Finnlines olivat tuolloin sponsoroineet yhden lento- tai laivalipun. Nehän olivat tuolloin ökykalliita, ei tuolloin voinut lentää pikkurahalla kuten nykyisin. Yksi perhe osti vinon pinon arpoja, ja koska samassa pöydässä istunut tuttavaperhe oli aika vähissä varoissa, he eivät ostaneet yhtään arpaa. Me kaikki muuten esitimme tuolloin tiernapojat… No kun kerran yhdellä perheellä oli paljon arpoja ja toisella ei yhtään, niin tämä paljon-arpoja-perhe päätti lahjoittaa yhden arvan tälle ei-yhtään-perheelle.

Ikävä kyllä, juuri tuo yksi lahjoitettu arpa voitti koko valtakuntaa käsittävän Finnairin lentolipun. Riitahan siitä tuli. En muista miten riidan sitten selvittivät, muistaakseni se meni peräti oikeuteen - minä olen edelleenkin molempien perheiden kanssa väleissä.

Niin siis sanoin tälle exän kolleegalle, että sopikaa nyt mikä arpa on kenenkin, ettei myöhemmin tarvitse riidellä. He olivat kumpikin varmoja valinnastaan.

Sitten tuli arvonnan aika. Tytär voitti sen savimukin, joten ajattelin, että sehän hyvä, meidän perheelle yksi voitto kolmesta.

Yllätys oli melkoinen, kun exän arpa voitti sen lennon… jonka tytär sitten käytti, kun lensi kouluun Suomeen.

Näin se menee… Olinhan ”tilannut” etukäteen tyttärelle ilmaisen matkan.

Kymmenen hyvää syytä opetella saksaa

Se mikä on helppoa – sen osaa jokainen. Joka osaa saksaa, osaa jotain hyvin erityistä!

Kulttuurin vartijat ovat huolissaan: mielenkiinto saksan kieltä kohtaa on maailmalla vähenemässä! Eikä nyt vasta kun Guido Westerwelle on ulkoministeri*. Vuonna 2005 opiskeli 17 miljoonaa ihmistä saksaa vieraana kielenä, nyt kaksi miljoonaa vähemmän. Ja kuitenkin on olemassa paljon hyviä syitä opetella saksaa.

”No, osaatko sanoa kymmenen hyvää syytä, miksi opetella saksaa?” minulta kysyttiin haastattelussa hiljan. ”Voi ei, kymmenen?” vastasin säikähtäneenä, ”pitääkö olla noin monta? Olisin tyytyväinen jos mieleeni tulisi kolme!”Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä sekä näiden maiden rajoilla asuu sentään yli sata miljoonaa ihmistä, joiden kieli on saksa. Emmehän me ole edes pieni kieliryhmä, ihan päinvastoin: saksaa puhuu enemmän ihmisiä Euroopassa kuin englantia tai ranskaa.

Euroopan ulkopuolella asia näyttää toisenlaiselta; maailmankielten listalla saksa on kaukana englannista, kiinasta ja hindistä, mutta kuitenkin ensimmäisen kahdentoista joukossa, selvästi ennen japania, koreaa ja suomea. Anteeksi, tarkoitin tietenkin finish, siis listan loppupäätä. Jos muiden maiden oppilaat, vaikkapa Espanjassa ja Ranskassa saavat valita, he valitsevat usein jonkun muun kuin saksan. Saksa ei ole suosittu kieli. Ja kun kysyy miksi, saa kuulla että ”liian paljon sääntöjä ja poikkeuksia”. Se pelottaa! Mutta juuri senhän pitäisi olla se hyvä syy opetella saksaa! Sillä kuka sellaista haluaa joka on yksinkertaista? Helponhan osaa jokainen. Joka osaa saksaa, osaa jotain aivan erityistä! Jotain jota eivät kaikki osaa. Eivät edes saksalaiset. Englanti on kielien volkkari, saksa on kielien Rolls Royce.

Usein mainittuihin ennakkoluuloihin saksaa kohtaan kuuluu myös, että saksa ei kuullosta kauniilta. Se ei ole lainkaan niin sointuvaa kuin ranska, eikä niin pehmeää kuin englanti, ei niin tempperamenttista kuin italia, ei niin melankolista kuin venäjä, eikä niin hyökkäävää kuin japani.

Sanotaan, että saksa kuulostaa betonimyllyltä – tai halkeavalta puulta. Tai kuin laumalta käheitä hanhia, joka varastettuine betonimyllyineen törmää puuhun. Vaan se joka tutustuu lähemmin saksan kieleen, näkee, että tavut sointuvat ihanasti, vahvasti toisiinsa. Ihan kuin muissakin kielissä, tärkeää on kuka puhuu – ja miten. Sointi tekee musiikin.

Senpä takia juuri saksa on ollut johtava kieli musiikin alalla. Johann Sebastian Bachista Johann Straussiin – saksan kieli oli ja on yhä – maailman konsertti- ja oopperalavojen johtava kieli. Se joka opiskelee klassista laulua, ei pääse saksasta. Myös iskelmämusiikki on syy opiskella saksaa. Musiikki oli se syy miksi minä opiskelin ranskaa, ja tämä voi toimia myös toisinpäin. Saksankielisissä maissa on huomattava määrä mielenkiintoisia taiteilijoita ja kuuntelemisen arvoisia tekstejä.

Ne hyvät syyt opiskella saksaa? Sitä on paras kysyä sellaiselta, joka uskaltaa suorittaa saksan kurssin. Ja niitähän on: Ranskassa, Espanjassa, Venäjällä, Puolassa, Hollannissa, Tanskassa, Chilessä, Argentiinassa, Afrikassa, Kiinassa, Baden-Württembergissä.

„Saksa on hieno maa!“ kehui minulle yksi vanhempi naishenkilö Buenos Airesissa, „teillä on niin paljon kulttuuria, niin monta mielenkiintoista kaupunkia, niin monipuoliset maisemat, niin nopeat yhteydet, maailman paras infrastruktuuri…“ – „Te puhutte moottoriteistä, mikäli oikein ymmärrän?“ Rouva hymyili ja sanoi: ”Tarkoitan ennen kaikkea apteekkeja! Aina 50 metrin välein apteekki – eihän sellaista ole muualla maailmassa!” Niinpä niin, kyllä Saksassa on mahtavaa asua.

Monille nuorille ihmiselle muualla maailmassa Saksa on portti varmaan tulevaisuuteen. Niiden opiskelijoiden määrä, jotka hakevat stipendiä tai opiskelupaikkaa Saksassa, on kasvussa. Onpa kyseessä liiketalous, konerakennus, lääketiede tai filosofia – Saksa on kysytty opiskelumaa. Monille Saksa on myös haluttu työpaikan maa. Useimmat rakennustyöläiset tai siivoushenkilökunta tulee Saksaan naapurimaista tai naapurimaiden naapurimaista.

Minun siivoojani tulee Puolasta ja opiskelee ahkerasti saksaa. Hän osaa sanoa saksaksi jo ”hyvää päivää” ja ”näkemiin” ja ”pesukone rikki!” Joku päivä hänen kielitaitonsa on yhtä täydellinen kuin hänen kykynsä silittää vaatteet, sitten hänelle avautuvat kaikki ovet, ja hän lähtee luotani ja hänestä tulee televisiojuontajan assistentti tai parlamentin jäsenen lehdistöavustaja, ja minä rukoilen häntä jäämään, mutta hän heittää minulle nämä sanat, samalla kun katsoo silitysrautaan: ”Hoida itse hommasi!” ja minä jään apeana lehdelle soittelemaan, se hirvittää minua jo nyt. Saksan kieli avaa uraputkia – saksankielisellä alueella ja kaikkialla missä on saksalaisia yrityksiä tai saksalaisia turisteja.

Ranskalainen ystäväni Suzanne vastasi kysymykseeni, miksi hän opiskeli saksaa, näin: ”Ai miksikö? Vaikka kielioppi ja ääntäminen on vaikeaa? Senpä kerron: se syy on pitkä ja sillä on siniset silmät ja sen nimi on Martin. Se oli 24, kun tavattiin Biarritzissa rannalla. Ah miten se suuteli! Hmmmm! Parempaa syytä oppia saksaa, ei sellaista olekaan!”

No, se jolle edellinen ei vielä riitä, olen koonnut seuraavat kymmenen muuta syytä:

KYMMENEN HYVÄÄ SYYTÄ OPETELLA SAKSAA

(1) Että voi ymmärtää Tokio Hotellin tekstit ja laulaa ymmärrettävästi mukana

(2) Että voi kirjoittaa Bill Kaulitzille (Tokio Hotelin laulajalle) rakkauskirjeen

(3) Että voi katsoa Kettua, Siskaa ja Kahden keikkaa ja mitä niitä on ilman että pitää lukea tekstitys

(4) Että voi tehdä ystäviin vaikutuksen osaamalla sanoa sanat "Fußballweltmeisterschaftsendrundenteilnehmer" tai "Überschallgeschwindigkeitsflugzeug"**

(5) Että voi lukea Goetheä alkuperäisenä. Eikä tietenkään vain Goetheä yksin, vaan kaikkia muitakin Saksan kirjallisuuden klassikoita, joita ovat vaikkapa Heinz Erhardt, Wilhelm Busch ja Loriot***.

(6) Että kun kerran ajaa Porschea, ei sitä vain kaikille näytä, vaan että voi myös sanoa, että kiitäjän nimeä ei lausuta "Porsse".

(7) Että kun lähtee siivoojaksi Saksaan, voi ottaa huomioon hyväntahtoiset neuvot, jotka on kirjoitettu saksalaisten pesuaineiden pakkauksiin. Esimerkiksi: ”Varo laittamasta puhdistusainetta silmiin!” tai „Älä hengitä höyryä keuhkoihisi!“

(8) Että voi, kun saa Bambin, sanoa saksaksi: „Kiitos vanhemmilleni“ Ja kiitos Sony Musicin väelle! Ja tietenkin kiitos yleisölle! Te olette niin ihania! Rakastan teitä kaikkia!“

(9) Että kysymykset voi Saksan ulkoministerin lehdistökonferenssissa kysyä suoraan saksaksi.

(10) Ettei pääse konnan rooliin seuraavassa James-Bond-filmissä.


(c) Bastian Sick 2010
http://www.spiegel.de/kultur/gesellschaft/0,1518,688827,00.html#ref=rss

........................

Saksan arvostetuin nettilehti on Spiegel Online.
Niille jotka osaavat tai haluavat osata saksaa, ylläoleva Zwiebelfisch on jatkuva hyvän tuulen lähde.

* http://www.youtube.com/watch?v=laUJzGMUEI4
Ulkoministeri Guido Westerwelle kieltäytyy puhumasta englantia ja sanoo BBC:n haastattelijalle, että Saksassa puhutaan saksaa.

** suomennettuna: jalkapallon maailmanmestaruuden loppuerien osanottajat ja ääntä nopeammin lentävä lentokone.

*** kääntäjän huomautus: Heinz Erhardt (1909-1979), Wilhelm Busch (1832-1938) ja Loriot (1923-) ovat saksalaisia humoristeja ja koomikkoja, jälkimmäiset kaksi erittäin tunnettuja sarjakuvistaan.

Tässä Loriot, eli Vicco von Bülow: :-)




http://cms.goethe.de/ins/gb/lp/prj/mtg/men/unt/lor/enindex.htm?edit=3630011
http://www.goethe.de/Ins/gb/lp/prj/mtg/men/unt/fiindex.htm

Mahdottomia maailmoja. M.C. Escher

Onko varmaa, että se mitä näemme, on se mitä on?

Yksi hulluimpia ja samalla kiistellyimpiä kuvataiteilijoita on hollantilainen M.C. Escher (1898–1972). Parastaikaa Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä aina 24.6.2010 asti on näyttely ”Mahdottomia maailmoja”, jossa on esillä hänen merkillisiä teoksiaan. http://www.helsinkiart.fi/event/77

Tai tietenkin niitä voin nähdä myös Amsterdamissa, joka on varsin viehättävä kaupunki muutenkin. http://www.mcescher.com/

Median mukaan Helsingin näyttely on varsinainen yleisömenestys. Käykää ihmeessä katsomassa! Kokemus on riemastuttava!

Sitaatti Amos Andersonin taidemuseon nettisivulta: ” Escherin taiteilijanuran käännekohta oli vuosi 1935, jolloin hän alkoi innokkaasti tutkia ja kuvata mahdotonta ja ääretöntä, mikrokosmosta ja makrokosmosta. Escher alkoi pohtia olemassaoloomme liittyviä kysymyksiä, ihmeellisiä ja käsittämättömiä asioita, jotka ymmärrämme todeksi, mutta joita on vaikea sanoin kuvata. Teokset Ylös ja alas (1947), Suhteellisuus (1953) sekä Portaita ylös ja alas (1960) haastavat perinteisen havainnoinnin ja kuvaavat paradokseja, joita emme osaa selittää. M.C. Escherin teokset ovat visuaalisesti tieteellisiä. Ne yhdistävät tieteellisen ja taiteellisen ajattelun sekä antavat yleisölle mahdollisuuden kokea virkistäviä ahaa-elämyksiä.”

Selitäpä, miten vesiputouksen vesi nousee portaita ylös.



Miten portaat vievät ylös ja päätyvät kuitenkin sinne mistä alkoivat?



Onhan tälle toki selityskin. Portaat näyttävät aina vievän ylöspäin siksi, että kuvassa neliöt eivät ole yhtä pitkiä, ja jokaisella sivulla porrasten lukumäärä on erilainen. Lisäksi ympäristö häiritsee perspektiivivirheiden näkemistä. Sama vesiputouskuvassa: keskitymme liikaa ympäristöön.

Kevään herkkuja

Ja minähän en ymmärrä ruuanlaitosta mitään. Sanoi opettaja koulussa. Anoppi sanoi, että ihminen voi oppia pitämään mistä vaan, jos oikein haluaa. Olen kyllä oppinut paljon elämän varrella, vaikkapa ompelemaan miehelle puvun. Ystävät tietävätkin, että tein itse kaikki vaatteemme entisessä elämässä, kun lapset olivat pieniä - vaikka opettaja koulussa sanoi, että minulla on kaksi vasenta kättä. Sittenkään en ole oppinut rakastamaan ruuanlaittoa. Se ei tarkoita etten sitä osaisi, vaan sitä, että vältän sitä niin kauan kuin ikinä pystyn.

Yksi rakkaimpia kirjojani on kuitenkin Irmeli Kopisto-Menzelin ”Saksalainen keittiö – herkkuja Badenista ja Elsassista”. Minulla ei täällä ole tarvikkeita mistä näitä ruokia tehdä, mutta kirja on ehtymätön ilon aihe: katselen kuvia ja nautin reseptien ja niiden taustojen ja historian lukemisesta.

Anoppi opetti tekemään oman kotiseutunsa Saarlandin herkkuja, kuten voikukka- ja ruohosipulisalaattia ja perunakeittoa, jota syödään omenatortun kanssa, ja papukeittoa luumupiirakan kanssa, ja kaikenlaisia muitakin kakkuja, ja ja… Parhaat grillimakkarat Saksassa saa Völklingenin grillikioskista; aja A620-baanalta alas kaupunkiin ja liikenneympyrästä vasemmalle, siitä sillan ali, siellä se on heti vasemmalla…

Völklingenin entinen rautaruukki on nykyisin maailman kulttuuriperintöä. Juuri sitä mitä esimerkiksi lakkautettu Kaukaan saha voisi olla… jos täkäläisillä olisi vähänkin mielikuvitusta.



No, siinä anoppi oli oikeassa, että hänen kotiseutunsa Saarlandin ruoka on maukasta! Saattaa olla, että Ranskan läheisyys on vaikuttanut ruokavalioon… Tosin rajan takana etelässä on saksankielinen Lotringen ja lännessä Luxemburg. Kuuluisin lotringerilainen Suomessa lienee kaksikielisenä kasvanut Patricia Kaas - jolla on ranskalainen isä ja saksalainen äiti.

Tyypillisiä omassa pihassa kasvavia juureksia ja vihanneksia ovat perunat, sipuli, pavut sekä purjo. Tässäpä kerron kuitenkin vain kahdesta salaatista ja siitä perunakeitosta. Kevään tuoreisiin salaatteihin siis kuuluu voikukka. Koska sen syömisen jälkeen usein myös kovasti hiekkalaatikolle juoksuttaa, sitä kutsutaan myös nimellä ”Bettseicher” eli vuoteenkastelijaksi. – Ai jaa, tämä ei kuulunut asiaan? ;-)

Voikukkasalaatti tehdään näin: Kerää mahdollisimman pehmeitä, uusia voikukan lehtiä. Eikä sitten tien vierestä. Leikkaa sipulia hienoksi ja ripottele sipulin päälle suolaa. Näin sipulista tulee miedompaa. Voit lisätä myös hienonnetun valkosipulin kynnen. Pese lehdet hyvin hyvin huolellisesti. Laita ne likoon lämpimään veteen, näin ne eivät maistu kitkerälle. Vettä voit kaataa välillä pois ja lisätä taas.
Sitten kastike: vähän etikkaa, hapankermaa (tai smetanaa) ja pari teelusikallista sokeria. Sokeria tarvitaan, koska voikukka on kitkerä kasvi. Makeus tekee sille hyvää. Toki voit käyttää myös hunajaa. Sitten leikkaat lehdet pieniksi. Sekoita kastike ja voikukan lehdet.

Vaihtoehto: minkä hyvänsä vahvanmakuisen talvisalaatin kuten endiivin tai radiccion tai vuonankaalin kastike tehdään siten, että ruskistetaan pannussa muutama hienoksi leikattu meetvurstin- tai pekoninpala, ja joukkoon lisätään öljyä, etikkaa, sipulia, suolaa, pippuria. Saksassa salaatin kastike ei yleensä sisällä sokeria, yllä oleva taitaa olla ainoa poikkeus jonka minä tiedän.

En ole vielä löytänyt yhtäkään maukasta salaattikastiketta Suomessa. Kaikissa on sokeria. Lapseni kieltäytyivät nuorempana syömästä mitään salaattia Suomessa, koska kastikkeissa oli sokeria. Se oli heistä outoa ja pahanmakuista. Sama koskee makkaraa: miksi siihen laitetaan Suomessa sokeria? Miksi jokaikisessa einesruuassa on sokeria?

Ruohosipuli alkoi Saaarlandissa näihin aikoihin vuodesta myös olla jo korkeaa. Myöhemmin siitä tulee kitkerä, salaatin aika on nyt. Ruohosipulisalaatin kastike on toisenlainen kuin tuo yllä oleva: hienonnetaan keitetty kananmunan keltuainen, siihen sekoitetaan öljy, etikka, suola ja pippuri. Munan keitetty valkuainen leikataan palasiksi ja sekoitetaan salaattiin.



Tarjoillaan paistettujen perunoiden kanssa. Siis EI ensin keitettyjen ja sitten paistettujen, vaan VAIN paistettujen! Raa’at perunat lohkotaan, öljyä pannuun, pannu tulelle, kansi kiinni ja siinä muhivat kypsiksi. Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi muskottia. Minä maustan perunani myös Provencen yrteillä.

Tässä perunakeiton helppo versio: Leikkaa 6 isoa perunaa pieniksi palasiksi. Lisää kanalientä ja keittojuureksia. Anna kiehua 20 - 30 minuuttia. Soseuta ja lisää vähän voita. Vatkaa pieni määrä kermaa, jossa joukossa hyppysellinen sokeria ja sekoita se keittoon.



Oikeastaan tähän pitäisi nyt kirjoittaa kevään herkusta parsasta. Kuoritaan, keitetään, syödään voin, keitettyjen perunoiden ja keitto- tai suolakinkun kanssa.

Hyvänen aika sentään. Minullehan tuli nälkä, mutta oikeastaan tapahtui paljon pahempaa: tuli kamala koti-ikävä.

Isänpäivä on helatorstaina

Isänpäivää vietetään Saksassa ja saksankielisissä maissa helatorstaina. Ei mitään kakkukahveja ja lahjoja isille. Ei edes sinnepäin!

Isät – kuin myös ne miehet jotka eivät isiä ole – lähtevät keskenään kokopäiväiselle vaellukselle ja ottavat mukaansa omat grillimakkaransa ja oluensa. Frankfurtin seudulla päivää kutsutaan myös metsänpäiväksi – ”Wäldchestag”. Merzigissä Saarlandissa, Ranskan ja Luxemburgin rajamailla, missä appivanhempani asuivat, miehet marssivat metsään ”oluttammen” luo. Uskonpa, että suosittu retkikohde ”Biereiche” on saanut nimensä juuri isänpäivästä, mistä olut muuten tammeen liittyisi?

Isän- tai herran- tai miestenpäivän vietto juuri helatorstaina ja miesten yhteiset retket ovat saaneet alkunsa Berliinissä 1800-luvun loppupuolella. Alkuperäinen ajatus oli opettaa ”pojat” miesten tavoille.


Mennään siis vaellukselle miesporukoissa. Isänpäivän vaellus osuu yleensä hyvän sään aikaan, sillä toukokuun alussa on joka puolella Saksassa jo kesä. Saksa on kaiken kaikkiaan muutenkin hyvin metsäinen ja luonnonkaunis maa. Metsiin vaan ei pääse tavalliset tallaajat autoilla ajelemaan kuten Suomessa, joten harva turisti sen tietää. Metsiin mennään muutenkin sunnuntaisin vaeltelemaan. Vaellus on hyvin suosittu harrastus sinänsä.

Olut on Saksassa laadukasta. Maassa on voimassa nk. Reinheitsgebot eli sananmukaisesti käännettynä ”puhtausmääräys”: olueen ei saa käyttää mitään lisäaineita, vain mallasta, vettä ja ohraa. Se määräys annettiin Ingoldstadtissa, Baijerissa vuonna 1516 oluen valmistuksesta ja myynnistä, suojelemaan oluen laatua. Vanha määräys ei tunne hiivaa, jota nykyisin myös käytetään. Hiivan sijasta, ennen kuin hiiva tunnettiin, otettiin erä edellistä olutta, josta tietenkin sitten ”itsestään” tuli hiivaa. Aikakirjoista jo vuodelta 1434 löytyy myös oluen laatumääritykset, tuolloin Thüringenistä, Weimarin Weißenseeltä.

Saksalaiset panimot käyttävät määräystä mainostamisessaan. Tosiasiassa asia ei ole ihan näin yksioikoinen. Oluen varsinainen maku tulee vedestä, eikä sen laadusta ole määritettä.

Toinen Saksassa käytetty määräys koskee makkaraa, ja sekin on peräisin keskiajalta, vuodelta 1342. Makkaraan ei saa lisätä jauhoa, ei soijaa, ei mitään lisäainetta lihaa jatkamaan. Tämä on aiheuttanut ristiriidan Saksan sisäisen lain ja EU:n jäsenmaiden välillä, sillä nämä eivät saa tuoda maahan muulla kuin lihalla täytettyjä makkaroitaan. Saksa on makkaroiden maa, siellä 1500 erilaista makkaralajia. Varsin yleistä on, että saksalaiset jättävät Suomessa makkarat lautaselle, sillä he eivät ole tottuneet siihen, että makkara on makeaa kuten Suomessa. Näin esimerkiksi minun lapseni, jotka kieltäytyvät syömästä makeaa makkaraa.

Jos maasto on tasainen– mitä se ei useinkaan kuten Suomessa ole! – ja on olemassa jonkinlainen tie tai polku, tavarat lastataan perässä vedettävään nelipyöräiseen kärryyn. Tämä Bollerwagen on hyvin suosittu myös lasten kuljetusvälineenä. 

  Ja totta kai saksalaiset miehet juovat sitä oluttaan. Totta kai oluesta myös humaltuu. Yleisin tappelupäivä onkin poliisin mukaan juuri helatorstai. Liikenneonnettomuuksia tapahtuu kolme kertaa enemmän kuin vuoden muina päivinä. Humalassa örveltäminen vain on häpeällinen asia, ei juominen sinänsä.

Via Baltica

Viime viikon saksankielisessä kansapöydässä Lappeenrannassa tuli puheeksi Via Baltica. Edelleenkin yllättävää, että se ei reittinä ole juuri kenellekään tuttu.

Olen ajanut sen kahteen kertaan, kesällä 2006 ja 2007, ja kummallakin kerralla näin vain yhden Suomen rekisterissä olevan auton enkä Saksan rekisterissä ainuttakaan. Poikani sanoi vihaisena toisella kerralla: ”Ja minä en sitten lähde minnekään Latviaan ja Liettuaan!” Reitti ei siis näy olevan tuttu juuri kenellekään.

Itse asiassa reitti on hyvä ajaa ja Tallinnan ja Helsingin välinen yhteys on hyvä ja nopea. Vähän pitkähän ajoreitti on ja Hampuriin nähden väärässä paikassa, siksi ajoinkin muuten aina Tanskan ja Ruotsin kautta. Tiet ovat hyvässä kunnossa, ihmiset ystävällisiä, bensa halpaa ja ruoka halpaa ja hyvää. Rahaa en vaihtanut lainkaan ja hyvin meni kuitenkin. Tuntui tosin aika hullulta maksaa marketissa 1,5 euroa maksanutta vodkapulloa luottokortilla!

Vanhaa perua lienee ollut Latvian ja Liettuan rajalla rajamiehen kysely papereista. Monta virkapukuista miestä pyöri ympärillä ja halusi maksua rajan ylittämisestä. Ilmoitin moneen kertaan, että me olemme EU:ssa ja viime vuonna tässä samassa paikassa ei tarvinnut maksaa mitään. Selvästikin yritys oli lypsää meitä…

Ensimmäisellä kerralla teimme oikein turistimatkan: tutustuimme maitten pääkaupunkeihin. Varsin viehättäviä ovat kaikki kolme, Tallinna, Riika ja Vilna. Sen lisäksi tutustuimme muutamiin muihinkin kaupunkeihin sekä Liettuassa luonnonsuojelualueeseen.

Parkkipaikat "tilasin" aina ihan keskustasta ja ihan ilmaiseksi. Ja se onnistui jokaikisessä kaupungissa. Tosin Tallinnassa totesin jälkikäteen, että auto oli seisonut diplomaattien parkkipaikalla. Mutta olihan se ainoa saksalainen kuitenkin :-)



Ei ollut vaikeaa löytää yösijaa. Emme edes etsineet sen ihmeemmin. ”Tilasin” yösijan. Kerroin lapsilleni millaisessa paikassa haluan olla yötä ja mitä siellä pitää olla. Oma mökki ja järven rannalla. Eihän siinä sitten tietenkään niin käynyt, vaan yövyimme täystylsässä hotellissa jossain tien poskessa ja aamiaiseksi oli kaurapuuroa, jota yhtä lailla lapseni kuin minäkin inhoamme.

Mutta mitä tapahtuikaan seuraavana iltana! Tuli jo pimeää, olimme Liettuassa ei-missään maalla jossain pienessä kylässä, eikä yösijasta hajuakaan. Kävimme sitten paikallisessa pikkukaupassa kysymässä, missä voisimme olla yötä. Siellä myyjä ei puhunut mitään muuta kuin omaa kieltään, mutta viittoi meitä odottamaan. Soitti sitten jonnekin. Ihan pian tuli omalla autollaan varsin tyylikäs ja kielitaitoinen leidi, joka neuvoi meitä seuraamaan itseään. Emme juuri muuta osanneet kuin hämmästellä: oma mökki… Aamulla vasta näimme paikan kauneuden: iso omenapuutarha ja järven rannalla… Lomakylä, jossa olimme ainoat vieraat. Kaikkea oli… En ollut muistanut tarkentaa tilauksen päivää, koska tilaus kyllä toimitettiin mutta päivää myöhemmin!

Puola on asia erikseen. Tiet sielläkin hyvät. Mutta voi millaisia kuljettajia puolalaiset ovat. Vielä pahempia kuin suomalaiset. Vaan eivätköhän nuokin opi tavoille, ovathan ranskalaiset ja italialaisetkin oppineet :-)

Varsovasta oli aika hankalaa päästä pois, kun ei löydy mistään tienviittoja. Sama tilanne kuin muutama vuosi sitten Suomessa. Ajelet kaupungissa ympyrää eikä missään opastusta. Vanhana partiolaisena totesin auringon suunnasta ja kellonajasta, minne suuntaan piti lähteä.

Minulla ei todellakaan ole mitään kamalaa kerrottavaa. En nähnyt mitään varkaita enkä liftareita. Olen kymmenet kerrat todennut, että suomalaiselle ei voi sanoa että kaikki hyvin… heti tulee haukut perään…

Tyttären kommentti: ”Kannatti. Tämä Suomen matka oli Pohjois-Euroopan pääkaupunkien kierros: Kööpenhamina, Tukholma, Helsinki, Tallinna, Riika, Vilna, Varsova, Berliini.”

Kuorma-autoja

Kauppalehti uutisoi, ilmeisesti Die Weltin artikkelia siteeraten, että Saksassa ryhdytään kokeilemaan nk. giga-lineria, täyspitkää rekkaa. Nyt siellä on sallittu 18,75 metriä, uusi koe tuo liikenteeseen 25-metriset. Uutinen ei kerro, millaisesta yhdistelmästä on kyse. Uutinen kuitenkin kertoo tärkeimmän: ajatus on pienentää liikkuvien kuorma-autojen määrää. Kuljetusyritykset tietenkin hurraavat uutiselle. 

Maan suurin autoliitto ADAC (se ei sitten ole ”adatz” vaan aa dee aa see, Allgemeiner Deutscher AutomobilClub) laittaa hanttiin. ADAC on yleishyödyllinen yhdistys, mutta tekee rahansa myymällä oheistuotteita ja pitämällä jäsenmaksunsa kaksi kertaa niin kalliina kuin muut autoliitot. Nimi ja brändi myyvät sielläkin, mutta on mainontakin massiivista. Palvelut ovat kaikilla autoliitoilla erittäin hyvät. 

Totta kai rekkojen määrä pienenee, kun samaa tavaraa viemään laitetaan vähemmän autoja. Autobaanat ovatkin varsinaisia tavaransäilytyspaikkoja. Olimme kerran sopineet neuvottelun Darmstadtiin kaupunkisuunnittelijan luokse, ja tulimme eri suunnista pitkien matkojen päästä. Etelästä tullut työtoverini myöhästyi kokonaisella tunnilla, ja syyksi ilmoitti: ”Katselin Saksan tavaravarastoja.”

Kuorma-autot eivät saa liikkua sunnuntaisin muuta kuin erikoisluvalla. Se johti aikoinaan absurdeihin tilanteisiin, kun suomalaiset asiakkaani puutavara-autoineen pyrkivät sunnuntaiksi kotiin. Kerrankin yhden asiakkaan autot olivat palaamassa eri puolilta Saksaa varikolle Strasbourgiin (Elsassissa Ranskassa). Ensimmäinen puhelu tuli puolenyön maissa: ”Olen jäänyt kiinni poliisikuulusteluun rajalle, alkoi sunnuntain ajokielto.”. Heti perään seurasi toinen ja kolmaskin puhelu, kuljettajat kaikki kolme samassa tilanteessa: eri rajoilla, eivät pääse eteenpäin, alkoi sunnuntai. Järjestelin heidät sitten majapaikkaansa ja maanantaina hakemaan autonsa ja jatkamaan työtään. Selvää on, että asiasta aiheutui melkoinen vahinko, sillä seuraavan kuorman lastaaminen kesti tietenkin matkareitin verran kauemmin… Vasta kahdelta aamuyöllä maanantaina saa taas liikkua.

Kauppalehden lukijoiden kommentit osoittavat, että kirjoittajilla ei ole mitään käsitystä liikenteestä muualla kuin Suomessa. Jos tunnet Saksan ja muunkin Keski-Euroopan, niin tiedät, että rekan pituuden lisääminen on todellinen megauutinen. Se tulee muuttamaan koko liikenteen aivan toisenlaiseksi. Suomessa ajetaan eri pituuksilla ja isommilla painoilla kuin Keski-Euroopassa. Täällä onkin lääniä tehdä vaikka mitä. On totuttu ohittamaan pitkää perää.

Ongelma Saksassa eivät ole autobaanat, sinne mahtuu. Siellä ei ole mutkia, vain muutama paha nousu, etupäässä Kasselin mäet ja Eichberg Stuttgartista itään. Ajakaa siellä varovasti muutkin kuin rekat! Lunta ja liukasta kun on talvella sielläkin. Oikea ongelma ovat kylät ja pikkukaupungit, joissa tuollainen gigantti ei mahdu kääntymään. Miten tuon ajattelivat ratkaista, jää nähtäväksi.

Periaatteessa koko tavarankuljetuksen trendi on ollut alusta asti väärä. Kuljetukset kuuluvat rautateille, mutta sen sijaan on parannettu moottoriteitä ja lakkautettu pieniä tavara-asemia. Poliitikot eivät useinkaan tee järkeviä, kauaskantoisia päätöksiä. Ihmiset kun vaan yksinkertaisesti haluavat saada tavaransa ovelta ovelle. Varmaan autoilijat ajaisivat autonsa suoraan makuuhuoneeseen, jos sellainen olisi mahdollista!

Minulla ei ole kuorma-autokorttia. On se nk. vanha ajokortti. Olen Saksassa ajanut useamman kerran 7,5-tonnista sekä vetänyt maxikokoisen pakettiauton perässä pitkää asuntovaunua ja venettä, ja sen pitkiäkin matkoja, sekä baanoilla että pikkukaupungeissa, joten tiedän kyllä mistä puhun. Lomalaisille neuvoksi: totutelkaa liikenteeseen, älkääkä törmäilkö kuorma-autojen eteen. Niillä on ihan tarpeeksi tekemistä ilman äkkijarrutuksiakin. 

Vielä pieni lisä kuorma-autoiluun: kun olen ostanut tai auttanut suomalaisia ostamaan autoja Saksasta, niin varsinainen hämmästyksen aihe on, etteivät suomalaiset kuljetusyritykset osta kaikkia mersujaan suoraan Saksasta. Säästöt ovat niin huomattavan suuria, monia kymmeniä tuhansia, että ei voi muuta kuin tulla siihen tulokseen, että joku asia Suomessa on pahasti pielessä:
1) suomalaiset ovat täyshölmöjä ja pelkäävät kuollakseen katsella oman aitansa ulkopuolelle ( ja/tai pelkäävät kartellia täällä ja kusetusta siellä), tai
2) suomalaisilla on liikaa rahaa eivätkä tiedä mihin sen saisi mahtumaan, maksavat siis kuorma-autosta useita kymmeniä tuhansia enemmän kuin tarpeellista ostamalla auton Suomesta, tai 3) KTK ja toimeksiantajat pitävät autoilijat niin tiukoilla, että autoilijat joutuvat elämään täysin kädestä suuhun.

Niin no, tiedän missä syy. Näissä asioissa olen päässyt keskustelemaan Daimlerin ylimmän johdon kanssa ja päässyt tutustumaan Wörthissä, Karlsruhen lähellä sijaitsevaan kuorma-autotehtaaseen. Siellä on parikymmentä tuhatta työntekijää. Yksin varaosa-varasto on pienen kaupungin kokoinen. Tehtaaseen pääsee kierrokselle kuka hyvänsä ilmoitettuaan osallistumisensa tehtaalle.

Missään muuten palvelu ei ole niin erinomaista kuin Daimlerilla, menetpä minne Daimlerin liikkeeseen tai osastolle tahansa.

Lottovoitto ja muuttoni paratiisiin

Anonyymi kirjoittaa kommentissaan maahanmuuttokeskustelussa 15.1.2010 http://annakontula.blogspot.com/2010/01/koko-maahanmuuttokeskustelu-ihan.html :

”…miten Suomi on hyötynyt mm. seuraavista maahanmuuttaneista? Monet supisuomalaisiksi mielletyt yritykset kuten Enso-Gutzeit, Stockmann, Fazer, Sinebrychoff, Finlayson tai Fiskars ovat maahanmuuttajien tai heidän jälkeläistensä 1800-luvulla perustamia. Jos heiltä olisi evätty lupa muuttaa Suomeen olisiko meillä sitä teollisuutta, johon Suomen talouskasvu vahvasti tukeutui? Ei olisi myöskään tunnettuja suomalaisia laulajia, joiden suku on siirtynyt tänne ulkomailta.

On ihme, että joku yleensä vapaaehtoisesti tulee Suomeen, kun niin moni suomalainen haaveilee talosta Espanjassa ja viettää talvet jossain muualla kuin kylmässä pohjolassa.”

He kaikki joutuivat tappelemaan vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan, mutta suuresti sen hyväksi, saadakseen olla Suomessa. Olisi varmaan parempi, jos edelleenkin eläisimme luontaistaloudessa. Kaskeaisimme pellot, kasvattaisimme pellavat ja lypsäisimme kantturat. Ayshire-rotuhan on jo ulkomainen, kuten Leghorn-kanarotukin. Jopa niin pitkälle on menty, että systemaattisesti ja virkavaltaisesti lahdataan ainoat suomenkarjan naudat. Ja juuri ostamani suomalainen pullapitko olikin tehty Virossa.

Miten olisi supisuomalainen kansallisjuomamme kahvi, jos ei Paulig olisi Suomeen tullut?

Entäpä kansallisruokamme keitetyt perunat? Oli joku espanjalainen Kolumbus, joka lähti etsimään Intiaa meren taakse.

Monikohan tietää, että supisuomalaisen leipämme ei ole ollenkaan suomalaista, vaan 80% rukiista tuodaan ulkomailta.

Ja onhan näitä… Ei olisi Donneria eikä Wuolijokea… ei Mannerheimia eikä Sibeliusta...

Jopa Suomen kansallislaulun on säveltänyt saksalainen, Frederik Pacius.

Agricola sentään oli suomalainen. Vaan impulssinsa raamatun kääntämiseen ja suomen kielen kirjoittamiseen hän sai saksalaiselta Lutherilta... Edelfeld ja Gallen-Kallela hakivat mallinsa Ranskasta ja Leino Saksasta. Bauhausista ja Alvar Aallosta kirjoitinkin jo viime viikolla. Venäläinen oppilaani pitäessään esitelmää Kirkasta oli yllättynyt, että Kirka olikin venäläinen.

Kaikki nämä tappelivat samalla tavalla maahanmuuttajina kuin minä nykyisin. Tai siis, minähän olenkin paluumuuttaja, mutta auta armias, jos en puhuisi paikallista murretta! Niihä tää männöö, et mitkää vanhat merkit ei ennää pijä paikkaasa, mut semmie tiijän et ko lummee kussoo ni siihe tulloo reikä.

Toinen puoli tarinaa ovat suomalaiset maastamuuttajat. Suomalaiset ovat pilvin pimein aikoinaan muuttaneet Amerikkaan ja Ruotsiin ja nykyisin tosiaankin muuttavat Espanjaan. Eikä ihme.

Suomessa asuu noin viisi miljoonaa ihmistä, Suomen rajojen ulkopuolella noin miljoona. Jos kaikki ulkosuomalaiset päättäisivät äänestää samaa puoluetta, niin heti sillä hetkellä romuttuisi koko Suomen poliittinen järjestelmä. Siksi varmaan äänestäminen ulkomailla on tehty niin äärettömän hankalaksi?

Ulkosuomalaisparlamenttia, jossa minäkin olen vaikuttanut, on sentään kiitettävästi kuultu: saatiin aikaiseksi kaksoiskansalaisuus ja vanhan kansalaisuuden takaisinsaaminen sekä oikeus Suomen kansalaisuuteen seuraaville polville. Samoin saatiin eläkkeiden verottaminen ulkomailla samalle tasolle kuin kotimaassakin. Näin, kun ulkomailla asuva väki liittäytyi yhteen.

Nyt ei puutu muuta kuin ulkomaisen rahan salliminen Suomeen. Siis muillekin kuin isoille. Investointirahoja kun ei omassa maassa ole, niin on pakko turvautua muihin maihin. ”On Suomi köyhä, siksi jää”. Tällä vauhdilla Suomi jää keksimään pyörää yhä uudestaan. Olen viime aikoina nähnyt rahan kotiuttamisen Suomeen ihan käytännön tasolla, enkä tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Kaukana, kaukana ovat suomalaiset pankit kansainvälisistä standardeista ja korruptio kukoistaa.

Haloo Suomi, missä menee energiapolitiikka? Miksi innovaatioita ei oteta käyttöön? Iso virkamieskoneisto ja suomalaiset nynnypankit hallinnoivat rahoja, virkamiehet eivät tiedä miten niitä käyttää. Rahaa on, mutta EU-rahat palautetaan Brysseliin, kun ei tiedetä miten niitä haetaan. Haloo kehitysyhtiöt, ketä varten olette olemassa? Mihin tarvitaan Keski-Euroopan maihin verraten kymmenkertainen virkamieskoneisto?

Puhun vain omasta kokemuksestani ja asiakkaitteni äänellä ja ihmettelen, miten Suomi aikoo selvitä tässä maailmassa. Luukku kiinni ulkomaailmaan?

Millainen onkaan puhdasrotuinen suomalainen, kun geneettisesti suomalainen on samanlainen kuin keskieurooppalaisetkin. Rodullisesti suomalaiset eivät ole lappalaisille sukua, mutta kielellisesti ovat. Kielellisesti suomalaiset eivät ole keskieurooppalaisille sukua, mutta rodullisesti ovat. Missä ja millainen mahtaa sitten olla se suomalaisten oma rotu? Sehän on kuin arjalainen rotu, rotu jota ei ole: enemmän sekarotuinenhan suomalainen ei enää voisi olla.

Saksalainen postikortti ilmaisee ulkomaalaisasiat nasevasti, jotenkin näin:

Kirjaimesi latinalaiset,
numerosi ja lääketieteesi arabialaiset,
kahvisi afrikkalainen,
uskontosi juutalainen,
posliinisi kiinalainen,
autosi japanilainen,
vaatteesi turkkilaiset,
ruokasi italialainen,
mausteesi intialaiset,
bensiinisi venäläinen,
mutta naapurisi ”perkeleen mamu”?