Tulevaisuuden Venäjä: visio ilman valtiota
Nikolai Klimeniouk, 21.08.2022
Venäjän oppositio on tähän asti taistellut "tulevaisuuden kauniin Venäjän" puolesta. Viime aikoina yhä useammilla ihmisillä on erilainen visio, nimittäin tulevaisuus, jossa tätä valtiota ei enää ole olemassa.
Ukrainan presidentti Selenskyjin ja joidenkin eurooppalaisten hallitusten päämiesten ehdotus lopettaa turistiviisumien myöntäminen Venäjän kansalaisille on aiheuttanut närkästyksen vyöryn venäläisten keskuudessa. Valitusten taustalla on se, että ihmistä rangaistaan kollektiivisesti jostakin, mitä hän ei ole tehnyt. Tämä on puhdasta fasismia, he sanovat, ja heitä kohdellaan kuten juutalaisia kansallissosialismin aikana. Jääräpäinen kieltäytyminen tunnustamasta omaa valtiota ja hyväksymästä sen rikosten seurauksia ei liity vähiten siihen, että monet Venäjän kansalaiset eivät pidä itseään kansalaisina ainakaan siinä mielessä kuin eurooppalaiset.
Tästä huomautti tiedottaja Maxim Trudoljubov vielä tammikuussa. Hän kirjoitti esseessään "Kansalaisuuden instituutti on vanhentunut": "Kansalaisuudesta on tullut monille pikemminkin taakka kuin etuoikeus. Se on menettänyt alkuperäisen merkityksensä, nimittäin siteen maanmiesten yhteisöön, mutta se on jäänyt osaksi järjestelmää, jolla seurataan kansalaisten liikkeitä ja käyttäytymistä." Tämä pätee erityisesti Venäjällä, jossa on kuilu niiden harvojen välillä, jotka pitävät kansalaisuuttaan velvollisuutena, ja niiden enemmistön välillä, jotka pitävät sitä vain rajoituksena, poliittisen valvonnan välineenä. Jotkut analyytikot menevät vielä pidemmälle ja toteavat, kuten Levada-keskuksen sosiologi Natalja Sorkaja teki vuoden 2016 haastattelussa, että Venäjällä ei ole yhteiskuntaa, vaan ainoastaan hajanainen väestö.
Mikä sitten ylipäätään pitää tätä valtavaa maata koossa, elleivät ihmiset, jotka sitä asuttavat? Ilmeisesti ei paljon. Kaksi tekijää on kuitenkin erityisen tärkeitä: väkivalta, tai pikemminkin tyrannia, ja venäjän kieli; kieli on yksi tärkeimmistä väkivallan välineistä.
"Venäläisten maa-alueiden keräyksestä"
Tämä alkaa sanalla Venäjä. Kukaan ei kiistä sitä, että Venäjä on imperiumi, joka on kolonisoinut lukemattomia kansoja ja alueita. Tilanne vaikeutuu, kun yritetään määritellä Venäjän ydinalue. Mistä aloittaa? 1300-luvulla perustettu valtio, jonka laajeneminen johti Venäjän keisarikunnan perustamiseen, oli nimeltään Moskovan suuriruhtinaskunta, ja se oli suhteellisen pieni. 1500-luvulla suuriruhtinas Ivan IV, jota kutsuttiin Kauheaksi, julisti itsensä koko Venäjän tsaariksi (keisariksi, johdettu sanasta Caesar), mikä oli enemmän pyrkimys kuin todellisuus. Monet entisen Kyjev Rusin tärkeimmistä kaupungeista eivät edes kuuluneet hänen valtakuntaansa, eikä hänen suurin valloituksensa, Kazanin tataarikaanikunta, kuulunut Rusiin.
1800-luvulla historioitsija Sergei Solovjev, yksi keisarillisen historiankerronnan luojista, kutsui tätä prosessia "venäläisten maiden kokoamiseksi". Tämä oli tahattomasti osuvaa: alueiden liittämiseen liittyi usein väestön tuhoaminen. Niinpä Iivana Julma tapatti Novgorodin asukkaat, joita hän epäili separatistisista pyrkimyksistä, nykyaikaisesti sanottuna lähes kokonaan. Tätä verilöylyä muistellaan nykyään yhä useammin venäläisten miehittäjien toimien yhteydessä Ukrainassa; tämä julmuus on todellakin perinne.
Sana Venäjä, Rossija, otettiin ensimmäisen kerran käyttöön maan nimenä Pietari I:n toimesta, ja se oli alusta alkaen synonyymi imperiumille. Yksi tsaarivaltakunnan viimeisten vuosien tärkeimmistä valtiomiehistä, Sergei Witte, joka toimi valtiovarainministerinä ja pääministerinä vuosina 1892-1906, kirjoitti muistelmissaan: "Virhe, jonka olemme tehneet vuosikymmeniä, on se, ettemme vieläkään myönnä itsellemme, että Pietari Suuren ja Katariina Suuren ajoista lähtien ei ole ollut olemassa sellaista maata kuin Venäjä: On vain Venäjän keisarikunta."
Jäljelle jäi vain Krimin kaanikunnan valloitus
Vielä elävä keisarillinen myytti juontaa juurensa Katariinaan eikä Pietariin. Hänen uudistuksensa herättivät alusta alkaen ristiriitaisia tunteita. Ajatus Hollannin jäljittelemisestä tuntui jotenkin vähän pieneltä. Katariina puolestaan keksi eurooppalaisen suurvallan, jonka juuret olivat antiikissa, suoran seuraajan Bysantille, kolmannelle Roomalle, Euroopalle, joka halusi olla vielä eurooppalaisempi kuin Eurooppa itse ja joka aikoi laajentua jatkuvasti. Hänen jättimäinen "eteläinen hankkeensa", joka tähtäsi Turkin tuhoamiseen, kaikkien ortodoksimaiden yhdistämiseen yhdeksi valtakunnaksi ja hänen pojanpoikansa, suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin valtaistuimelle nostamiseen Konstantinopolin valtaistuimelle, murtui poliittisen todellisuuden vuoksi.
Näistä suurista kuvitelmista vain Krimin kaanikunnan valloitus vuonna 1783 toteutui - ja historiankirjoituksen mukauttaminen tähän kertomukseen. Se, mitä Krimille tapahtui sen jälkeen, on tyypillistä monille Venäjän valloituksille: Väestö karkotettiin osittain, osittain venäläistettiin ja korvattiin tarkoituksellisesti asettautuneilla venäläisillä ja "pikkuryssillä", kuten ukrainalaisia tuolloin kutsuttiin - sillä seurauksella, että nykyään suurin osa Venäjällä ja myös monet ulkomailla luulevat tosissaan, että Krim on "aina" ollut venäläinen. Suurin piirtein samalla tavalla syntyi nykyinen "Venäjän sydänmaa" Pietarista Vladivostokiin, eli koko Venäjä lukuun ottamatta niitä alueita, joiden entiset asukkaat selvisivät karkotuksesta ja assimilaatiosta ainakin osittain ja muodostavat merkittävän osan kokonaisväestöstä. Osa näistä alueista vapautui Venäjästä vuoden 1917 vallankumouksen ja vuoden 1991 epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen, osa on edelleen osa Venäjää.
Alueen koossa pitäminen on aina vaatinut suuria voimavaroja, vaikka sana "koossa pitäminen" onkin hieman hämmentävä. Riittää, kun katsoo tiekarttoja (jotka ovat edelleen tunnetusti huonoja), rautatie- ja lentoreittejä, niin huomaa heti, että ne sitovat pääasiassa reuna-alueet keskustaan eivätkä alueita toisiinsa. Venäjän tarkkailijoille, kuten edellä mainitulle Wittenille, ei kuitenkaan ollut mikään salaisuus jo varhaisessa vaiheessa, että Venäjä käyttää enemmän resursseja siirtomaidensa pitämiseen voimakeinoin ja venäläistämällä kuin se sieltä saa.
Julistus Venäjän siirtomaavallan purkamisesta
Venäläinen historioitsija Alexander Etkind kutsui tätä "sisäiseksi kolonisaatioksi", mikä oli myös hänen vuonna 2011 julkaistun kirjansa nimi. Tämä järjestelmä on tällä hetkellä esillä Ukrainassa sen julmassa avoimuudessa. Venäläiset miehittäjät pystyttivät täysin pommitettuun Mariupolin kaupunkiin Pushkinin muistomerkin ja rakentavat sen viereen häkkejä, joissa he aikovat pitää vangittuja kaupungin puolustajia suunnitellun näytösoikeudenkäynnin aikana.
Etkind kirjoitti taannoin Neue Zürcher Zeitungissa, että sota Ukrainaa vastaan romahduttaisi Venäjän, se kärsisi tappion ja hajoaisi: "Uudet valtiot Venäjän alueella tulevat olemaan erilaisia". Joitakin hallitaan todennäköisesti demokraattisesti, toisia autoritaarisesti." Etkind kuitenkin korostaa, että hän ei vaadi Venäjän romahdusta, hän vain ennustaa sitä. Sitä vaativat monet muut.
Venäjän oppositiopiireissä on yleinen iskulause: "Tulevaisuuden kaunis Venäjä", lyhyesti WRZ. Näissä piireissä on viime aikoina puhunut yhä enemmän ihmisiä, joilla on täysin erilainen näkemys, nimittäin tulevaisuus, jossa Venäjää ei ole lainkaan. Tänä vuonna niin kutsuttu "Venäjän vapaiden kansojen foorumi" on järjestetty Prahassa jo kahdesti. Sen osanottajat, enimmäkseen vähän tunnettuja alueellisia oppositiohahmoja, hyväksyivät Venäjän siirtomaavallan purkamista koskevan julistuksen, jossa he vaativat yli kolmenkymmenen uuden valtion perustamista nykyisen federaation alueelle, mukaan lukien Moskovan tasavalta, Volgan federaatio, Pietariin keskittyvä Ingermanland ja niin edelleen.
Kyse ei siis ole vain "ei-venäläisten" alueiden irtautumisesta, vaan täydellisestä poliittisesta uudelleenjärjestelystä. Ehdotus herätti paljon pilkkaa, mutta myös vilkasta keskustelua. Kukaan ei tosin tällä hetkellä tiedä, millä tavoin Venäjän federaatio voisi todella hajota. Mutta ajatus siitä, että se tulee tapahtumaan, on nyt osa hallintokriittistä valtavirtaa - samoin kuin ymmärrys siitä, että Venäjä nykyisessä keisarillisessa muodossaan väistämättä toistaisi tyrannimaisia hallintomuotoja ja pyrkisi laajentumaan kolonialistisesti.
Neuvo: "Ollaan hiljaisia eurooppalaisia"
Helmikuusta 2022 lähtien Venäjän sodanvastainen liike on käyttänyt Venäjän lippua, jossa ei ole veristä punaista raitaa vaan valkoinen-sininen-valkoinen. Tämä lippu ei ole historiallisesti oikea, mutta se on symbolisesti peräisin Moskovasta pirstoutuneesta Novgorodin tasavallasta, joka oli vauras myöhäiskeskiaikainen demokratia. Se edustaa eurooppalaista valtiota, jonka juuret eivät ole Venäjällä, jonka pääkaupunki ei ole nimeltään Moskova tai Pietari, joka oli kerran enemmän kuin maantieteellisesti osa Eurooppaa ja joka haluaa olla sitä jälleen.
Toimittaja Leonid Bershidsky, entinen talouslehti "Vedomostin" päätoimittaja ja "Newsweekin" ja "Forbesin" venäläisten painosten päätoimittaja, joka on asunut Berliinissä talousanalyytikkona useita vuosia, kirjoitti "Bloomberg"-sivustolla tällä hetkellä käynnissä olevasta viisumikeskustelusta ja laati eräänlaisen maanpakolaiskatekismuksen: "On suhteellisen helppoa sanoa olevansa Putinia ja sotaa vastaan tai vapaaehtoisesti ukrainalaisten pakolaisten hyväksi. On kuitenkin useita kysymyksiä, joihin on yhä vaikeampi vastata myöntävästi: Haluanko, että Venäjä kärsii ratkaisevan sotilaallisen tappion? Haluanko, että tappio johtaa Venäjän hajoamiseen?"
Hän jättää oman vastauksensa avoimeksi, vaikka pitääkin viisumikeskustelua törkeänä ja kehottaa maanpaossa olevia kollegoitaan maltillisuuteen: "Jos emme voi edustaa voimakasta ja vakuuttavaa visiota toisesta Venäjästä, voimme ainakin yrittää olla hiljaisia eurooppalaisia". Se on hyvä suositus, koska on mahdollista, että muutaman vuoden kuluttua eri puolilla Eurooppaa on jälleen miljoonia ihmisiä, joilla on kuten vuoden 1917 ja 1992 jälkeen sellaisen valtion passi, jota ei enää ole olemassa.
- Lähde: F.A.S.
https://www.faz.net/aktuell/feuilleton/debatten/das-russland-der-zukunft-eine-vision-ohne-das-land-18253011.html?premium
