Kymmenisen vuotta sitten lupasin pojilleni joululahjaksi lumilautailukurssin, eikä minulla ollut hajuakaan, miten toteuttaa lupaus. Asuimme tuolloin Allensbachissa, Sveitsin rajalla Saksassa. Vaan kun ”tilasin” pojille sen kurssin ehkä vain viikkoa joulun alla, kävi niin että sattumien summana sihteerini kysyi lähtisimmekö hänen ryhmänsä kanssa Sveitsiin… hänellä olisi ylimääräinen huone ja yhteinen ruokailu, ja näitä johtuen lomasta tulisi hyvin edullinen. Eihän talviloman aikana ole helppoa löytää majoitusta mistään, saati sitten edullisesti. Niinpä toisena joulupäivänä ajeltiin Savogniniin Sveitsiin, ja perillä saimme iloksemme todeta, että olimme ”joutuneet” Sveitsin lumilautailukeskukseen. Pohjoisemmassa on Chur, ja Davos jää siitä itään, ja siellä olimme usein käyneet hiihtämässä.
Vuokrattiin välineet ja maksettiin kurssit. Kummallakaan pojallani ei ollut minkäänlaista vaikeutta selvitä mistään mäistä, ja heillä oli hauskaa.
Sen sijaan minulla oli. Yksi millimetri liikaa kallistusta ja hups klonk plumps, makasin taas maassa. Myöhemmin nuorempi poikani kommentoi: ”Äiti, sinähän kaadut suoraan selällesi kuin tukki.” Toinen poika kommentoi: ”Onhan selvää, että minusta tämä ei ole vaikeaa: olen pienestä asti skeittailluit ja laskenut alppimäkiä. Siinä tasapaino harjaantuu.”
Valmentajalta kysyin, mahdanko tätä ikinä oppia. Vastasi, että kaikki oppivat - jotkut tarvitsevat oppiakseen vain vähän kauemmin...
Aika hyvä myös elämänohjeena…
On ilo nähdä, miten hyvin suomalainen nuoriso pärjää maailmalla juuri lumilautailussa!
Samanlaiset ovat minunkin kokemukseni lumilautailusta, kymmenen senttiä laskua ja selälleen (tai persiilleen, päälleen, kyljelleen...) Lopetin kurssin kesken, kun opettaja alkoi saada harmaita hiuksia.
VastaaPoista