Omat hautajaiset

  

 

Tuonilmaisiin lähtenyt mieheni Ari kirjoitti blogiinsa, millaiset hautajaiset hän haluaa ja miten hän haluaa tulla haudatuksi. Koska se oli yleisessä tiedossa, toimin sen ohjeen mukaan. Hautajaistilaisuus oli Jyväskylän ortodoksisessa kirkossa, ja siitä tuli suurempi kuin suunniteltu, koska sukulaisten lisäksi kaikki hänen tuttavansa ja kontaktinsa halisivat myös tulla paikalle. Väkeä oli paikalla ympäri Suomen. Ari halusi, että vastoin ortodoksista perinnettä hänet tuhkataan, ja niinpä Kalajoella oli pian tuhkaamisen jälkeen muistopalvelus ja nyt hänen tuhkansa on Kalajoella tsasounan pihalla matkamiehen ristin juurella. Ystävä on pitänyt siellä ihanasti talven yli palavaa kynttilää.

Veljeni yllättävä sairastuminen hullun lehmän tautiin ja pian sen jälkeen seurannut kuolema 2016 laittoi meidät molemmat miettimään omaa tilannettamme. Siitä syntyi tuo blogikirjoituskin.

Veljeni ei halunnut minkäänlaisia hautajaisia, joten niitä ei sitten ollut. Tapasimme sitten serkkujen kesken myöhemmin häntä muistelemaan.  

Isä ja äiti saivat molemmat vanhanaikaiset hautajaiset, siunaus Lepolan kappelissa, hautaan laskeminen hautausmaalla ja muistotilaisuus Ruustinnassa Lappeenrannassa. He olivat vanhan kansan väkeä ja näin ollen nuo tilaisuudet sen mukaisia. Äitini hautajaisissa tosin myös lauloimme yhdessä iloisiakin lauluja, sillä äitini oli iloinen ihminen ja lauloi aina. Näytin myös 1981 kuvaamamme filmin rinkelin valmistuksesta, sehän oli vanhempieni yritys, ja siinä taustamusiikkina on mm. Säkkijärven polkka... Siitä paikalla ollut pappi ja myös mieheni ihmettelemään, ettei tällaisia muistotilaisuuksia kovin monia ole. 

Entä sitten minä? Taidanpa olla seuraavana vuorossa. Emme tiedä päiviemme määrää. Huomenna, kymmenen vai kahdenkymmenen vuoden kuluttua? Mitä ehtiikään vielä tapahtua? Olen vain lisännyt omakantaan hoitotahtoni. Siinä sanotaan, että en halua elvytyksiä, mikäli se ei auta elpymään normaaliin elämään.

Lepolan hautausmaalla Lappeenrannassa on myös isovanhempieni hauta. Kyselin Lappeen seurakunnalta, onko siellä vielä paikkoja. Yllätys oli melkoinen: on, jopa paljon, sekä arkuille että uurnille. Hautapaikka on kaunis, siinä seisoo kirja, johon on kirjoitettu äitini vanhempien nimet. Paikka on ikuinen, eli siitä ei tarvitse enää maksaa. 

 

Sinne minä haluan joko arkkuni tai tuhkani, päättäkää lapset te, mikä tulee halvemmaksi. Juhlikaa sitä ennen. Älkää itkekö, elämä ei kenelläkään jatku ikuisesti, vaan muistelkaa hyviä aikoja. Naurakaa ja olkaa iloisia! Laulakaa ja musisoikaa!  Laulajia ja soittajia löytyy omasta takaa ja koko suku osaa laulaa. Vietättekö pientä tai suurta muistotilaisuutta – samantekevää. Ystäväni eivät kuitenkaan asu Lappeenrannassa, he asuvat ympäri maailman, joten siellä lienevät paikalla vain omat lapset, Aleksandra, pari serkkua ja pari entistä naapuria. Jos hekään. Vaihtoehtoisesti älkää pitäkö mitään tilaisuuksia. Maamme-laulun voitte laulaa haudalla…

En tarvitse hautakiviä enkä muistolaattoja. Jos, niin etunimi riittänee.