Puhelimessa

Nykyisin kadulla kävellessä pitää väistellä vastaantulijoita. Etenkin nuoret tuijottavat vain kännyköihinsä eivätkä näe mitään muuta. Muutamankin kerran he ovat kävelleet suoraan päälle. Nykyisin en enää väistele, annan kävellä. ”Oho!” on siihen päälle kävelijän kommentti.

Helsingissä postitalossa pitää nykyisin kulkea  Mannerheimintieltä tullessa valokuvausliikkeen kautta kaikkien monien entisten postiluukkujen ohi, jos haluaa vaikkapa kirjastoon. Joka kerta tulee mieleen vanhat ajat, mistä huomaa itse tulleensa komposti-ikäiseksi. 

Kun olin lapsi, meille ensimmäisenä Tuomojan kylässä hankittiin puhelin. Sentraalisantra Karhusjärvellä yhdisti ja varmaankin myös kuunteli, mitä puhuttiin.

Kun 70-luvulla muutin Saksaan, minulla oli kyllä työpaikalla koko Saksan valtion ydintutkimuskeskuksen kolmesta puhelimesta yksi, jolla voi soittaa suoraan mihin vaan maailmassa. Siis huomaa: koko paikkakunnan puhelimista yksi. Puhelin meillä kotona toki oli... :-)

 
Enpä nyt tänäänkään juuri soittele Amerikkaan tai Venäjälle, siirtomaksut pitävät siitä huolen, että en tavallisilla puhelimilla saati kännyköillä soita, mutta mahdollista se kyllä olisi. Sen sijaan meillä on monen monta muuta kanavaa, millä soitella minne vaan. Lasten kanssa pidämme yhteyttä yleensä skypellä, usein konferenssina eli meitä on linjoilla samalla monta. 

 

Kun siis noina vanhoina aikoina vietimme jouluja ja kesälomia Lappeenrannassa, ei sitä noin vain Saksaan soiteltu. Piti mennä Helsinkiin pääpostiin ja tilata siellä tiskiltä puhelu Saksaan. Sitten odottamaan. Odottaa piti vähintään tunti, joskus kaksi tai kolme. Kun puhelu tuli, mentiin puhumaan yhteen niistä pienistä kopeista, jotka ovat postitalon eteisessä. Puhelu lisäksi maksoi runsaanlaisesti, vaan pakkohan sitä oli saada anoppi jotenkin rauhoittumaan. 

 

Kuka tätä nykyaikana enää uskoo?!