National Geographic esittää mielenkiintoisia ohjelmia historiasta. Katselin Pompeijista kertovaa sarjaa. Käsittämättömän konkreettista tietoa, jota kuka hyvänsä voi käydä paikan päällä katsomassa.
Roomassa vietin talvilomaa juuri ennen koronaa. Pompeijiin ei aika ei tällä kertaa riittänyt. Vaan kävin siellä aiemmin, nuorena, aivan kuten myös tuon National Geographi -kertomuksen tekijä itsestään kertoi.
Mutta sen takia en opiskellut latinaa, vaan koska opiskelin yliopistossa ranskaa, tuli latina siihen sivuaineena. Onhan se ollut ihan hyödyllistä, vaikken sitä mihinkään tarvitsekaan, sillä latina on suuresti vaikuttanut lähes kaikkiin Euroopan kieliin. Etenkin englanti on täynnä latinaa.
En myöskään koskaan ollut ajatellut sanan ”historia” alkuperää. Eikä se ole kuten ohjelmassa kerrotaan, vaan: Kreikan sana historía tarkoitti alun perin tiedustelua, tutkimusta, oppimista tai tutkimuksen kautta saatua tietoa. Sana johtuu kreikan sanasta histōr, joka tarkoitti "todistajaa", "viisasta miestä" tai "asiantuntijaa" – siis henkilöä, joka tietää ja tuntee asiat tutkimisen ansiosta. Sana siirtyi kreikasta latinan muotoon historia, josta se levisi useimpiin Euroopan kieliin (kuten englannin history, ruotsin historia ja ranskan histoire). Suomen kieleen sana on lainattu ruotsin kautta. ”Thus it is related etymologically to Greek idein "to see," eidenai "to know," and to idea and vision. In Middle English it was not differentiated from story ” (AI) (https://www.etymonline.com/word/history).
Minä lähdin Pompeijiin kesällä 1972 serkkuni ja hänen miehensä Ladalla - Ladassa.
Tai siis: lähdettiin "Eurooppaan". Ei siellä säilytetty heiniä, vaan: kotona serkkuni halusi pakata koko matkalle eväät mukaan Suomesta. Hänen miehensä kuitenkin kysyi, onko varmaa, ettei Euroopasta saa ruokaa. Siihen jäivät mittavat eväät.
Matkan varrelta Saksasta poimimme mukaan poikaystäväni, tulevan mieheni. Saksasta jatkettiin etelään, ensin Milanoon.
Milanon jälkeen tutustuttiin Torinoon ja Pisaan ja kiivettiin jopa torniin. Kyllä meillä ihailemisen aihetta riitti! Kuuma oli, kamalan kuuma kokemattomille suomalaisille.
Ajettiin Roomaan, raunioihin ja kirkkoihin. Mieleen jäi myös erilainen tapa elää: tiet pieniä ja ruuhkaisia, autot minikokoa, koko ajan joku tuuttaili, ihmiset kovaäänisiä, koiria juoksemassa kaduilla, pyykit kuivumassa korkealla ulkona ikkunoiden välissä roikkuvilla naruilla... Eihän se ole nykyisinkään toisenlaista, paitsi että keskustan kadut ovat nyt kävelykatuja.
...ja sitten suunnattiin myös Pompeijiin.
Yö nukuttiin teltassa Vesuviuksen rinteellä. Kuuma oli myös yöllä, mutta ennen muuta hieman pelotti, kun koko ajan kuului pientä jyrinää ja maakin jytisi. Uskomaton elämys oli saada katsella suoraan kraatteriin.
Pompejin jälkeen ajettiin takaisin pohjoisemmaksi ja tutustuttiin Venetsiaan.
Yövyttiin teltassa leirintäalueilla, mikä ei tuohon aikaan juuri herkkua ollut. Hygienia sitä sun tätä. Meteliä ympäri vuorokauden. Sellainen ei nuoria haittaa.
Mieleen jää mitä kummallisempia, aivan
tarpeettomia asioita. Bensa-asemalla Italiassa oli vaaratilanne, ja koska olin
juuri puhunut poikakaverini kanssa ranskaa, varoitin myös heti ranskaksi, mutta
sitähän ei kuljettaja ymmärtänyt ja niin tuli pieni vahinko auton oveen.
Autosta varastettiin minulle rakas musiikkikasetti, vaan ei nauhuria!
Jossain leirintäalueelle vievällä tiellä istui poikittain mies jalat ajotiellä.
Auton ikkuna oli auki ja siihen kuljettajamme tiuskaisi: ”Pois jalat
varpaista!”- ja tiellä istunut mies
vastasi selvällä suomen kielellä: ”Perkeke!” Niin, meitä suomalaisia on kaikkialla.
Italiasta entiseen Jugoslaviaan. Kapeaa mutkaista tietä korkealla ylhäällä meren rantaa pitkin aina Dubrovnikiin asti. Adrianmeren vesi on niin kirkasta, että veneet näyttävät leijuvan ilmassa ja nähdä voi aina meren pohjaan asti.
Jossain Kroatiassa meidän pysäytti italialainen pariskunta ja kysyi, mistä
maasta olemme, kun autossa on tarra ”SF”.
Me kerroimme, että ”S” on Suomi. He sanoivat
luulleensa, että ”Soviet Finland”… ja siitä sitten kehkeytyi keskustelu Suomen
tasapainottelusta idän ja lännen välissä. Siksikö lyhenne on nykyisin ”FI”?
Ollaan vaihteeksi rähmällään länteen ja pyllistetään idälle, kun kylmän sodan
aikana oli toisinpäin.
Opittiin syömään muutakin kuin perunaa ja kastiketta, Italiassa pitsaa ja Jugoslaviassa mitä kummallisempia ruokia. Illalla juotiin punaviiniä, kaikki samasta mukista. Kotiin palattua taas jokaisella oma lasi…
Paluumatkalla tutustuttiin Itävallan Innsbruckiin. Siellä oli olevinaan kamalan kylmä! Tokihan vuoristoalueella tuntuu kylmältä, kun kuumasta etelästä tulee. Tuohon aikaan Suomessa oli maailmankuuluja mäkihyppääjiä, joten Innsbruckin mäen näkeminen oli tietekin pakko.
Itävallasta jatkettiin Müncheniin. Siellä minulla olikin saksalainenn tuttu, joka oli ollut töissä sihteerinä, mukana valmistelemassa olympialaisia, niinpä saimme erikoisluvan tutustua olympia-alueeseen päivää ennen olympialaisten avajaisia. Tämä samainen tuttavani tuli häihimme Suomeen ja… mitä sitten, se on toinen tarina se.
Olympialaisten avajaisten avajaispäivän me kuitenkin vietimme jo Berliinissä, syöden pitsaa. Pitsa Saksassa oli herkullisempaa kuin Italiassa – tuntuu olevan samoin nykyisinkin. Ravintola oli tupaten täynnä ja kaikki katsoivat avajaisia televisiosta. Siellä tapasimme taas suomalaisia. Jutusteltiin, kysymykseen ”Mistä olet kotoisin” he kertoivat vastaavansa ”Bananiasta”, koska olivat perin juurin kyllästyneet kertomaan Suomesta. Niin, Suomen rajojen ulkopuolella saa tosiaan valmistautua tietämään Suomesta kaiken, aivan kaiken. ”Miksi kaikki suomalaiset ovat juoppoja?” ”Onko Suomessa aina kylmä?” ”Onko Suomessa jääkarhuja?”
Berliini aiheutti tuolloin pienen ongelman, kun vanha kartta ei yhtään auttanut löytämään yhtään mitään. Saamassamme kartassa kun ei ollut muuria, ja niinpä "keskustaan" (Berlin-Mitte) ei päässyt mitenkään... kunnes älysin, missä vika. Se oli toisessa valtiossa.
Selvisimme kotiin ja opiskeluni jatkui. Sitten syntyivät kaksoset ja minusta tuli heidän kumminsa…
Tuon jälkeen olen kiertänyt Eurooppaa ja muutakin maailmaa vuosien varrella paljon, kaikilla olemassa olevilla kulkuneuvoilla, Eurooppaa omalla autolla etelä-pohjoissuunnassa Istanbulin ja Hammerfestin sekä länsi-itäsuunnassa Brestin ja Moskovan välillä. Englannissa enkä Etelä-Espanjassa ajanut omalla autolla.
Seuraavana kesänä sitten lähdin interreilaamaan. Ei kai sille seikkailijaluonteelleen mitään mahda?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti