Sitten menin naimisiin
saksalaisen kanssa. Tokihan saksalainen nainen osaa ihan kaiken mitä
taloudenhoitoon tulee. Siinä asiassa en pärjännyt. Onnekseni mies ei ollut nipottavaa sorttia. Osasinhan minä monenlaista, mutta en tykännyt ruoanlaitosta
– enkä tykkää vieläkään! Eikä vaatteita tarvinnut tehdä, kun niitä sai
kaupasta. Mutta anoppini, joka oli ammatiltaan ompelija, tykkäsi, että voihan
sitä oppia, ei se ompeleminen niin vaikeaa ole ja alkoi opettaa, viettihän hän
meillä joskus pitkiäkin aikoja. Ihmetteli tosin, että miten on mahdollista,
että oli aikoinaan omat lakananani ja omat verhoni ihan itse ommellut…
Ja kuinka ollakaan, opinhan
minä. Oli aikoja, jolloin tein ihan kaikki vaatteet, omat ja lasteni, itse.
Myös miehelleni milloin mitäkin. Nyt kun katselee vanhoja valokuvia, niin
siellähän niitä tekeleitä näkyy.
Liityin – tarkemmin pääsin
mukaan – Rodheimissa naisten piiriin. Illalla tehtiin käsitöitä, mutta enhän minä juuri
neuloa osannut. Kunnes Roswitha tuumasi että höpsis, ja näytti miten mitäkin
tehdään… ja niin oli myös aikoja, jolloin neuloin sukat ja puserot ja ties mitä
ihan itse. En vain meille omalle perheelle, vaan myös naapurin lapsille.
Siinä vaiheessa äitini
muistutti kouluaikaisesta kiukuttelustani ja huomautti vain tienneensä, että
kyllä tämäkin aika tulee.
Nyt sitten Kodin Kuvalehti kertoo, että neulominen on kaikin puolin hyödyllistä! En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta. En kuitenkaan nähnyt enkä edelleenkään näe mitään väärää siinä, että kun kuuntelee jotain, neuloo samalla. Minä tein sitä televisiota katsellessa, vihreät poliitikot Saksan parlamentissa. Sehän rentouttaa. Mies kyllä joskus suutahti: "Kuuntele äläkä aina neulo!"
Sana ”neuloa” on mielestäni
ihan väärä sana, emmehän me käytä neulaa, enkä osaa karjalaista neulontaa.
Sana "kutoa", esimerkiksi sukkaa, on mielestäni vielä enemmän väärin. Kutoa kyllä osaan ja olen kyllä kutonut kankaita ja oman ryijyni, mutta se
kuuluu karjalaisen naisen perustaitoihin ja se tehdään kangaspuissa.
Oli myös aika, jolloin tein
vaatteita myös toisille ihmisille. Yksi ompelija oli sitä mieltä, että voisin
perustaa yrityksen, hänellä olisi asiakkaita. Omaan yritykseen ei kuitenkaan rohkeus
riittänyt…
Nyt sitten? En taida osata
mitään käsitöitä. Tai siis viitsiä ommella tai neuloa mitään. Ihailen vain
muutamien ystävieni ja tuttavieni taitoja ja olen onnellinen heidän osaamisestaan.
Kahvin keittäminenkin on
tainnut kouluajoista parantua. Enää en kuole kauhusta, jos jollekin pitää kahvia
kaataa. Nykyisin meillä useimmiten ja tsasounalla säännöllisesti saakin kahvin
sijaan haudutettua teetä.
Mitä tästä opimme? Ei
koskaan pidä sanoa ”ei koskaan” – ei varsinkaan opettajien oppilailleen. Me emme tiedä, mitä kussakin yksilössä piilee.
