..ei ollut yhtä mutkikas kuin ensimmäinen. Vain vauhdikas. Ja lämminhenkinen.
Karjalainen, Petroskoista kotoisin oleva, täällä maalla, naapurustossa asuva ystäväni pyysi lähtemään kanssaan kotikaupunkiinsa, sinne sukulaistensa ja ystäviensä luo. Tunnen hänet positiisivena, ahkerana ja hyvin vieraanvaraisena ihmisenä. Minä taas olen perusutelias, eikä kutsua siis tarvinnut esittää kahta kertaa.
Heti rajan Niiralan rajan yli ja Jänisjärven kaupalle päästyämme laskimme ilot irti, ostimme kaupasta pullon venäläistä (tietenkin ;-))) samppaa ja nautimme sen. Me naiset kahden. "Meidän miehemme", siis ystäväni aviomies ja poika, ja minun poikani, eivät saaneet mitään... Me akat kikatimme ja iloitsimme kesästä ja kauniista auringonpaisteesta.
Nyt sitten oli kesä, kesäkuu, ja kokeena matkalaisena ystäväni mies osasi väistää tien kuopat oikeissa paikoissa, eikä tullut soikeita vanteita. Että Venäjällä ei laman aikana rakenneta mitään, ei pitänyt paikkaansa. Petroskoihin vievää tietä oli talvesta paranneltu.
Perille päästyämme kuitenkin satoi kaatamalla. Ystäväni omistama vanha karjalainen hirsitalo puutarhoineen aivan Petroskoin keskustassa, kivenheiton päässä asemasta, ei ollut vaikea löytää, mutta märkä savinen päällystämätön tie oli lipevä ja me kuraisia heti autosta astuttamme.
Vastaanotto oli lämmin. Samanlaista lämmintä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta sain kokea koko viikon ajan, ihan sama minne menimmekään. Ja väkeä kävi, ihan lappamalla. Ystäväni nuori poika riemuitsi päästyään kaveriensa luo, ja hän vei minunkin poikani joka paikkaan mukaansa. Poikani tosin vilustui ja joutui makaamaan yhden päivän sängyn pohjalla, mutta kotiin Suomeen palattuamme hän oli sitä mieltä, että asuisi mieluummin Petroskoissa kuin Lappeenrannassa. Siellä nimittäin häntä ei pidetty erilaisena erikoisena ulkomaanelävänä kuten täällä Suomessa, vaan hänet otettiin heti kaveriporukoihin mukaan. Poika kun on kasvanut Saksassa.
Ah ne herkulliset tarjoilut! Vieläkin suu kostuu, kun sitä ajattelen. Marketit ovat täynnä kaikkea mitä ihminen ikinä osaa ajatella, ja hinnat vain murto-osa meidän hinnoista. En käsitä kuka tuon kaiken ostaa. Ei meillä Lappeenrannan isoissakaan marketeissa ole tuollaista runsasta tarjontaa.
En yleensä suuremmin juopottele, mutta niin paljon shampanjaa kuin tuon viikon aikana en muista koskaan juoneeni, en sitä ennen enkä sen jälkeen. Kukaan ei kuitenkaan missään vaiheessa ollut humalassa, vaikka minulle olikin etukäteen kerrottu, että venäläiset miehet ovat aina humalassa. Väkeä kävi yhtenään, kaikki ystäväni ystävät ja sukulaiset tulivat käymään luonamme.
Ystäväni ei ollut kertonut talostaan juuri mitään etukäteen. Perillä hän ujosteli kovin, sillä talossa ei ole juoksevaa vettä eikä vesivessaa. Kyselin miksi ei ole, kun kerran ongelma ei ole raha, ja talo ja tonttikin on oma. Vastaus: siksi, että Venäjällä ei voi luottaa politiikkaan. Kaupunki voi koska hyvänsä päättää ostaa tontin ja purkaa sitten talon. Miksi investoida, kun kaikki on epävarmaa?
Sama ystäväni pojan kohdalla. Kaunis vanha hirsitalo ja puutarha, mutta sielläkin ulkovessa, eikä juoksevaa vettä.
Missä ihmiset sitten peseytyvät? Pihalla kyllä oli vesijohto ja vesihana. Miten Suomessa peseydyttiin ennen kuin taloissa oli juokseva vesi? Emme osaa sellaista tänään enää edes kuvitella. No? Miten peseydytte kesämökillä? Aivan, niin hekin tekevät. Saunat ja kylpylät eivät maksa oikeastaan mitään.
Kadut ja porttikäytävät ovat ulkoisesti useimmiten suomeksi varovaisesti sanottuna kaameassa kunnossa. Heti kun sitten avaa kerrostaloasunnon oven ja astuu sisään, on kaikki kuten meilläkin: siistiä ja viihtyisää. Kaikkea on, viimeisen päälle. Sama, kun astut omakotitalon korkean aidan sisäpuolelle. Köyhyyttä ja surkeutta, kuten etukäteen olin kuvitellut, en nähnyt missään, ja kävin sentään hyvin monien ihmisten kotona, eivätkä he kuulu mihinkään eliittiin, vaan ovat opettajia, hierojia, autonkuljettajia.
Kuvasin kaupunkia ja varsinkin hirsisiä rakennuksia, joita kaupungissa on paljon. Uskon, että muutaman vuoden kuluttua kaupunki näyttää upealta. Kun nimittäin lähtee Pietarista Käkisalmeen, niin ihme ja kumma, talot ja mökit eivät olekaan mitään ränsistyneitä kopperoita, vaan toinen toistaan viehättävämpiä puisia rakennuksia. Raha siis ratkaisee. Niinhän se on tehnyt muuallakin.
Ystävät ja tuttavat toivat lahjoja, myös minulle. Ystäväni entinen vuokralainen kävi illalla ja toi meille viinipullon. Ylen yllättynyt olin, kun hän seuraavana aamuna tuli uudestaan ja toi minulle - mies, ja minulle! - kukkakimpun, jonka oli poiminut omasta puutarhastaan.
Tämä vuokralainen oli muutenkin mielenkiintoinen tuttavuus. Hän on nimittäin vepsäläinen ja hänen äidinkielensä on vepsä. Poliittisten tapahtumien vuoksi kansa kuitenkin venäläistettiin, ja oman kielen puhuminen oli kiellettyä. Aivan kuten Elsassissa, Bretagnessa, Kataloniassa ja missä vielä. Niinpä hänen puhekielensä on venäjä, mutta siksi hän ymmärtää suomea. Minä taas ymmärrän tarpeeksi venäjää pysyäkseni mukana siinä mistä puhutaan, mutta en juurikaan osaa itse puhua. Niinpä keskustelimme hän venäjäksi ja minä suomeksi.
Tämä kaksikielisyys on minulle hyvin tuttua, sillä puhun omille pojilleni suomea ja he vastaavat saksaksi, tai he puhuvat saksaa ja minä vastaan suomeksi. Aina se herättää kuulijoissa kummallisia katseita ja kysymyksiä.
Ystäväni on karjalan kielen opettaja, ja oli laulanut aiemmin Petroskoin karjalaisessa kuorossa. Kuorolla sattui olemaan esiintyminen paikallisilla perinnemarkkinoilla, ja kävimme sitä kuulemassa. Kuoron mukana lavalla ja pyynnöstä pyörähteli tanssiaskeleita myös ystäväni suomalainen mies... Ihanaa oli kuulla "Heili Karjalasta" karjalan kielellä. Kieli on mielestäni läheistä sukua meidän karjalan murteellemme, ja ymmärrän mitä puhutaan.
Keskustelun aiheet kulkivat kaikessa mahdollisessa taivaan ja maan välillä. Ihmiset ovat hyvin riippuvaisia toisistaan. Pakko olla. He ovat sitä mieltä, että politiikka "siellä ylhäällä" tehköön mitä haluaa, me teemme myös mitä haluamme. Se antaa aivan toisenlaisen lämmön ihmisten välille kuin mitä me täällä suomalaisessa holhousyhteiskunnassa osaamme kuvitellakaan.
Karjalaksi mielletään Suomessa yleensä vain se osa Karjalaa, joka sodassa menetettiin Venäjälle. Itäkarjalaiset olivat yksimielisesti sitä mieltä, että minä, Suomessa eteläkarjalainen, en ole karjalainen, vaan suomalainen. Suomalaiset ovat sitä mieltä, että itäkarjalainen ystäväni on venäläinen, venäläiset taas sitä mieltä että karjalainen.
Petroskoi ei ole mikään pikkukylä. Siellä on 270.000 asukasta. Kaupungin historia alkaa vuodesta 1703, kun Pietari Suuri päätti perustaa Äänisen rannalle rauta- ja tykkitehtaan, sotatarkoituuksiinsa tietenkin. Petroskoin venäjänkielinen nimi Petrozawodsk onkin suomeksi "Pietarin tehdas". Kaupunki Petroskoista tuli vuonna 1777. Kaupunki on varsin vireä kulttuuri- ja tiedekeskus. Suomi on Karjalan tasavallassa virallinen kieli, ja niinpä tienviita ja mainokset löytyvät myös suomeksi.
Kotona olin lukenut petroskoilaisen, inkeriläissyntyisen, suomeksi kirjoittavan ja nykyisin Suomessa asuvan Arvi Pertun kirjoja. Hän kertoo vakavista asioista, Karjalan venäläistämisestä. Kuitenkin novellikokoelma "Kertomuksia Lesosen elämästä ja kuolemasta" sai minut kiemurtelemaan naurusta. Miten totta onkaan, että ihmisen perusominaisuudet ovat kaikkialla samanlaisia... miten absurdia ihmisten toiminta usein onkaan.
Yritin löytää Petroskoin tai itäisen Karjalan matkaopasta, mutta sellaista ei ole myytävänä Suomessa - eikä missään muuallakaan sellaisessa maassa, jonka kieltä ymmärrän. Lappeenrannan kirjastosta sentään löytyi edes jotain tietoa Petroskoista.
Hyvin erikoinen oli kokemuseni Petroskoin jättisuurella hautausmaalla, jonne ystäväni vanhemmat sekä veli on haudattu. Ortodoksien hautausmaalla jokainen hauta on aidattu, ja jokaisen aitauksen sisällä on pieni pöytä ja penkki. Ruokaa viedään myös edesmenneille sukulaisille. Koristeina joka puolella kirjavia, suurensuuria tekokukkia.
Kaikkea ei kuitenkaan voi valokuvata. Yksi vanha nainen itki kovalla huutavalla äänellä hautakivellä, ilmeisesti poikaansa. Samalla tontilla, ihan vieressä, toiset sukulaiset pystyttivät grillin ja alkoivat grillata lihoja...
Miksi me oletamme aina kaikkien ihmisten olevan samanlaisia kuin me itse olemme!
Olen ystävälleni tästä matkasta hyvin kiitollinen. Se avasi silmäni näkemään aivan uusia ulottovuuksia.
Paluumatkalla jännitin kovin, mitä ongelmia rajalla tulee, kun olimme ylittäneet nuo kolme päivää, jotka saa olla Venäjällä ilman rekisteröitymistä viranomaisille. Ei tapahtunut mitään... kas kun ne kolme "virallista" päivää eivät koske päiviä, jolloin virastot ovat kiinni.
Se joka haluaa tälle matkalle mukaani, voi käydä katsomassa kuvia osoitteessa
http://picasaweb.google.com/pipa01fi/20096PetroskoiPetrozawodsk#.
Ystäväni sanoi myös kerran minulle, että olen ainoa hänen tuntemansa suomalainen nainen, joka ei pelkää Venäjää...!
...ja "Karjalan Sanomat" laittoi minulle joulutervehdyksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti