Luen paljon. Helsinki osoittautuu tässäkin asiassa lyömättömäksi: kirjan kuin kirjan saa Helsingissä kirjastosta parin päivän sisään, joitakin uutuuksia vain täytyy odottaa pitempään.
Kävin kirjastossa
järjestetyssä Suomi-Venäjä-seuran tilaisuudessa, joka koski Venäjän taloutta. Puhuja
tosin ei tullut paikalle – nolo juttu - mutta puheenjohtaja ei jäänyt
toimettomaksi, vaan sai aikaan mielenkiintoisen illan. Asiantuntemusta löytyi
läsnäolijoilta runsaasti. Yksi heistä mainitsi Venäjän nykykirjallisuuden,
jossa kerrotaan ajankohtaisesta tilanteesta.
Olen jotakuinkin kyllästynyt
suomalaiseen nykykirjallisuuteen. En tiedä, johtuuko se sisällön
kapeakatseisuudesta eli suomalaisten yleisestä sisäänpäin kääntyvyydestä tyyliin
”maailman parhaat kätilöt” vaiko vain teemojen puutteesta. En jatka innostua
dekkareistakaan, koska niissä on kaikissa sama juoni. (Anteeksi tässä kohdin
rakkaat dekkareita kirjoittavat ystäväni I. ja M-S. ja A. Ei johdu teistä
henkilökohtaisesti.)
Tapahtumassa mainitut kirjat
olivat Roman Sentšinin ”Jeltyševit, erään perheen rappio” ja Pavel Sanajevin ”Haudatkaa
minut jalkalistan taakse”. Miten raikas tuulahdus ihan jotain uutta!
Erään perheen rappio on
minulle hyvinkin tuttu asia monien venäläisten tuttavieni kautta. Kirjailija ei
kirjoita tunteista mitään, hän vain kertoo yhden asian toisensa jälkeen.
Loppujen lopuksi rappio on täydellinen, mikään asia ei ole onnistunut. Kaikki
unelmat ovat kaatuneet järjestelmän mahdottomuuteen. Totta kai tuollainen epäonni
on mahdollista myös Suomessa tai missä hyvänsä, mutta ei niin massiivisessa
mittakaavassa kuin Venäjällä, Putinin aikakaudella. Se ei yksityisen ihmisen
kannalta juurikaan näytä eroavan Stalinin ajasta. Terveellistä luettavaa
suomalaisille, jotka toisaalta ovat olevinaan Venäjän parhaita tuntijoita ja
toisaalta pelkäävät Venäjää kuollakseen.
Toinen teos sai minut ensin
nauramaan nauramasta päästyäni. Eihän oikeasti kukaan mummo voi olla noin
julmakielinen. Lapsi kertoo tapahtumat ja tilanteet lapsen kielellä ja lapsen
näkökulmasta. Sanakäänteet ja tilanteet ovat herkullisia. Mummon mielestä äiti on hylännyt lapsensa ja mummo sättii tätä
koko ajan, käyttäen mitä kamalimpia sanoja, ja samalla tavalla sättii miestään
ja lasta itseään. Mikään ei kelpaa, lapsen elämä on pelkkää helvettiä. Lapsi
sairastaa koko ajan, mutta ei oikein selviä, sairastaako oikeasti vaiko siksi,
että mummo suojelee lasta liikaa.
Loppujen lopuksi kirja sai
minut kuitenkin itkemään. Totesin, että näinhän se meilläkin erovaiheessa meni.
Nuorin lapsistani kysyikin sitten kymmeniä kertoja, olenko yhä hänen äitinsä,
vaikka en asu hänen luonaan.
Ensimmäisellä luokalla
lapseni kieltäytyi koulunkäynnistä. Tuolloin emme vielä tienneet, mistä syystä.
Yritimme selvitellä sitä ensin opettajan kanssa. Lapsi ilmoitti, ettei tarvitse
koulua, vaan osaa tehdä samat tehtävät itsekin… Suomessa ratkaisu olisi ollut
kotiperuskoulu, Saksassa sellainen ei ole mahdollista. Annoimme lapselle jopa
mahdollisuuden todistaa, että kyllä hän osaa, ja totisesti, hän teki –
ensimmäisellä luokalla – itse itselleen tehtäviä aivan kuin olisi ollut
koulussa ja ratkaisi ne. Vasta psykiatriystävämme sai meidät ymmärtämään, mistä
oli kyse: lapsi pelkäsi, että sillä aikaa kun hän on koulussa, äiti lähtee.
Näinhän sitten kävikin –
paljon myöhemmin. Lapsi tiesi, oikeammin tunsi enemmän.
Lapsi jäi isän luo asumaan,
toiselle puolelle tietä, siksi että en olisi pystynyt taloudellisesti
huolehtimaan hänestä, koska jäin tyhjän päälle. Joka toisen viikonvaihteen hän sitten
vietti minun kanssani. Isä sillä aikaa työssäkäyvänä järjesti lapselle
päivähoitajan, jonka luokse lapsi meni koulun jälkeen.
Alakouluikäisenä hän
tuli koulubussilla pysäkille, josta päivähoitaja hänet sitten haki. Mielellään hän ei koskaan mukaan lähtenyt. Koska
toimistoni oli pysäkin vieressä, niin jos aika suinkin antoi periksi, lapsi
tuli toimistoon salaa ja ilmoitti aina, miten monta minuuttia hän nyt sitten
tällä kertaa ehtisi äitiä halata. Helpompi ratkaisu kaikille olisi ollut antaa
lapsen viettää aika luonani, mutta ei… minähän olin se paha äiti.
Tapahtui myös: isä oli
matkoilla ja hänen äitinsä, Saksan mummo oli tilattu huolehtimaan lapsesta
matkan ajaksi. Asuikin vain toisella puolella Saksaa, minä asuin toisella
puolella tietä… Saksan mummosta ei erityisemmin lapsista pitänyt kukaan. Lapsi pyysi
mummolta päästä äidin luokse. Mummo kieltäytyi, koska isä ei ollut antanut
lupaa. Lapsi rupesi itkemään. Mummo soitti isälle, mitä nyt tehdään. Isän
vastaus: ”Jos lapsi vielä tunnin kuluttua itkee, menköön äitinsä luo.” Lapsi
itki vielä tunnin kuluttua, itse asiassa silloin jo paljon enemmän. Lapsi pääsi luokseni
eikä itkenyt vain silloin, vaan itki koko yön… sitä, että isä ja mummo eivät
olleet antaneet tulla äidin luo.
Mitä traumoja lapsi onkaan
saanut! Kirjassa pojalle käy juuri samoin. Poika haluaa äidin luo, mutta mummo
ei millään halua päästää, koska hänen mielestään äidin uusi partneri on hulttio
eikä toimeentulo ole tarpeeksi turvattua. Loppujen lopuksi äiti vie pojan ilman
mummon suostumusta. Poika haluaa, että vaikka mitä tapahtuisi, vaikka hän
kuolisi, hän haluaisi aina olla äidin luona: ”Haudatkaa minut jalkalistan taakse”
– että voisi aina nähdä äidin, sittenkin, jos on jo kuollut.
Myöhemmin lapseni kyllä asui
luonani. Meillä asiat ovat päättyneet onnellisesti, vaikkakin isojen kipujen ja
isojen mutkien kautta.
Enpä ole juurikaan niistä
asioista kirjoittanut, jotka eivät ole olleet onnellisia, hoitopoikani tarinaa lukuun
ottamatta, ja toisekseen henkilösuojan takia. Tästä kaikesta on kuitenkin jo
kauan. Kirjoissa kerrotut asiat eivät siis aina ole pelkkää mielikuvitusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti