Suomi elää viennistä

Näyttää siltä, että Suomen kaltainen maa ei yksinkertaisesti omaa niin vahvoja sisämarkkinoita, että se pystyisi sen varaan luomaan nykyisen kaltaisen elintason. Monet nykyisitä oppositiopuolueista ovat koettaneet vähätellä nykyisen hallituksen saavutuksia työllisyyden ja elintason nostamisessa.

Tottahan tietysti on, että kansainvälinen noususuhdanne on auttanut meitä ja hallitusta, mutta meidän oma noususuhdanteemme on ollut paljolti juuri nykyhallituksen ansiota. Nykyhallituksen ansiota senkin uhalla, että paljon puhuttu kiky-sopimus johtuen ammattiyhdistysliikkeen vastustuksesta vesittyi ja uhkasi kokonaan kaatua. Onko todella niin, että olkoonpa kuinka suuri kansallinen hätä tahansa, niin saavutetuista eduista ei haluta luopua, eikä minkäänlaisiin yhteisiin talkoisiin haluta osallistua, koska se vaarantaa saavutetut edut?

Onneksi kuitenkin kävi niin, että edes jonkin verran kiky-sopimuksesta saatiin juntattua läpi ja sekin vähä näkyy jo vientimme nousussa. Kansainvälisillä markkinoilla kilpailukyvyllä on todella merkitystä. Suomi on kallis maa, emmekä koskaan tule saavuttamaan merkittävää hintaetua juuri suurten työvoimakustannusten ansiosta.

Olen toiminut vuosikaudet maailmalla suomalaisten yritysten avustajana vientiasioissa ja voin tämän kokemuksestani vakuuttaa. Kokonaisvaltainen laatu on se tekijä, jolla voimme kilpailla, mutta hintakaan ei saa pilviin nousta. Siksi tarvittiin kiky-sopimus.

 Hampurin satamaa

Laatu- ja vientimarkkinoinnissa onkin sitten suomalaisilla yrityksillä seuraava oppimistavoite.  Laatu ei ole pelkästään sitä, että sorvaamme mahdollisimman pyöreitä palikoita. Laatu on kokonaisvaltaista toimintaa, jonka pitää olla moitteetonta tilauksesta loppulaskuun. Toimitusten on pelattava tunnilleen ja tavaran on oltava juuri sitä, mitä tilattiin.  Opin esimerkiksi varsin pian lisäämään suomalaisen antamaan toimitusaikaan viikon tai pari, koska eipä juuri mikään toimitusaika pitänyt. Ja jos rekallinen tavaraa lähetetään Keski-Euroopasta takaisin Suomeen huonon laadun takia, ei ketään erityisesti naurata.

Suomalaisen vientiyrittäjän suurin vika, ainakin takavuosina, on ollut se, että olemme innokkaita myymään sitä, mikä meidän mielestämme on hyvää, emmekä kovin suuresti välitä siitä, mitä ostaja haluaa ostaa. Ei ihme, että näin ei kauppoja synny.

Toki monet yritykset ovat tämän jo oppineet, mutta monelle tuota vientikauppaa on saatu maistaa vain kaksi kertaa... ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Yrityksille suunnattuja yritystukia olen aina vastustanut, mutta jonkinlaisilla satsauksilla valtio voisi kyllä tulla mukaan. Ehkä ne usein nähdyt vientidelegaatiotkin voisivat jossain muodossa tulla kyseeseen, mutta paljon niitäkin tärkeämpää olisi koulutus, joka suunnattaisiin juuri niille yrityksille, jotka pystyvät ja haluavat käydä ulkomaankauppaa. Se olisi riittävä panos valtiolta.

Saksassa ollessani näin monia todellisia emämunauksia, jotka eivät kaupan syntymistä ainakaan edistäneet. Kun saksalainen tuli sovittuun palaveriin sovittuna aikana siisti pukeutuneena ja kammattuna, saattoi suomalainen tulla hieman myöhässä likaisiin farmareihin ja villapaitaan sonnustautuneena. Jos ei sitä kauppakumppani katsonut ylimielisydeksi ja välinpitämättömyydeksi, niin täytyi kyse olla todella vaikeasti saatavasta tavarasta, jota myös todella tarvittiin.

Myönnettävä on, että nuo tapaukset ovat muuttuneet entistä harvemmiksi, mutta kyllä niihin vieläkin törmää.

Suomessa käytetään usein sanaa ”nollatoleranssi”.  Vientikaupan töppäyksiin meidän pitäisi oikeasti asettaa nollatoleranssi, sillä yksikin töpeksivä yritys saattaa pilata markkinat monelta muulta yritykseltä.