Rakennettuamme talon Frankfurtiin meillä oli taloudellisesti hyvin tiukkaa. Valittelin sitä anopilleni. Hän sanoi: "Kärsi, kärsi, niinhän minäkin olen joutunut tekemään".
"Jaa-a", ajattelin, "olisikohan muitakin vaihtoehtoja." En ajatellut kärsiä, se ei ole minusta yhtään kivaa.
Valittelin samaa asiaa äidilleni. Hänpä vastasi täysin toisin: "Voi hyvä lapsi. Sinä olet terve, fiksu, kielitaitoinen. Keksi jotain, jolla ansaita rahaa, äläkä siinä valittele. Toimi!"
Niin sitten tulivat nämä päivähoitolapset, käännöstehtävät monellekin firmalle, kielikoulun perustamiset ja opetustyö, muut kotkotukset, vaatteitakin ompelin paitsi omalle perheelle myös toisillekin, ja sitä rataa. Tuntui ihan mukavalta ostaa jonkun ajan kuluttua uusi sohva ja nepalilaismatto ihan omalla rahalla. Siinä sivussa hoidin toki myös oman perheen ja talon ja puutarhan, harrastukset ja kurssit ja kurssittamiset. Saksassahan ei ole mitään valmiina eikä ole holhousyhteiskuntaa kuten Suomessa, vaan jos jotain haluaa se on tehtävä itse. Minua voi vapaasti syytellä vaikka mistä, mutta ei laiskuudesta.
Kun erosin, anoppini piti minulle ison saarnan. "Sinun tehtäväsi on palvella miestäsi", hän sanoi. Vastasin, etten tietääkseni ole allekirjoittanut mitään orjasopimusta. Siitäpä tietenkin syntyi mehevä riita. Miten kiittämätön olenkaan.
Äidille kerroin, että olin lähtenyt ja varasin saman tien lennon Suomeen, kun kerran joulu oli tulossa. Äiti vastasi: "En tykkää tuosta yhtään. Ja tiedä, että en tule katkaisemaan välejä mieheesi. Mutta koska sinä olet aikuinen, niin kai sinä tiedät mitä teet." Ja sitten hän ilahtui: "Tervetuloa, vihdoinkin tulet jouluksi tänne!" Ja mitä hän ja lähisukulaiset Suomessa tekivätkään? Eivät moittineet, vaan järjestivät minulle juhlat. Olen siitä heille tänäkin päivänä kiitollinen.
Erilaisia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti