Artikkeli julkaistu 18.3.2006, ”Pommersche
Zeitung” (suomennettuna Pommerin lehti) –sanomalehdessä. Lehti ilmestyy
Lyypekissä. Lehtileike oli ostamani kirjan ”Die deutschen Vertriebenen”
(Saksalaiset pakolaiset) välissä. Kirja käsittelee 12-14 miljoonan saksalaisen ja saksalaissyntyisen
asukkaan kohtelua Neuvostoliiton valloittamilla alueilla ja pakoa noilta
alueilta sodan jälkeen. Saksalaiset olivat asuttaneet noita seutuja jo noin
kuuudensadan vuoden ajan.
Saksa 1937
Pommeri on historiallinen ja maantieteellinen alue Keski-Euroopassa. Se käsittää
Saksan koillisen ja Puolan luoteisen osan, eli Oder-joen suistoa ympäröivän
Itämeren etelärannikon. Pommeri sijaitsee Itämeren Pommerinlahden rannoilla ja
Oderinhaffin (eli Stettininhaffin tai Szczecininhaffin) ympärillä.
Rossenthinin kyllä ennen sotia
Kylän valloituksesta
alkoi naisiin ja tyttöihin kohdistunut vaino
4. maaliskuuta 1945, sunnuntaina, aamulla kello 5, tulivat
venäläiset meidän kyläämme Rossenthiniin. He olivat tulleet kuuden kilometrin päähän
Kolbergistä ja asettautuivat asemiin kylään ja pelloille. Edellisenä iltana
meille ilmoitettiin, että meidän pitäisi laittaa vaunut valmiiksi lähtöön.
Meidän tilallamme olin minä neljän tyttäreni, joista nuorin oli 11, sekä nuoren
venäläisen kanssa, joka oli meille ohjattu työntekijäksi. Hän oli rauhallinen,
hiljainen poika, josta kovasti pidimme ja joka halusi paeta kanssamme.
Mieheni oli kutsuttu vielä kansanrynnäkköön. (Volkssturm, kirjaimellisesti kansanrynnäkkö,
oli natsi-Saksan viimeisinä kuukausinaan nostama kansallinen puolisotilaallinen
organisaatio, eräänlaiset kodinturvajoukot. Se oli suurimman osan
henkilöstöresursseistaan loppuun kuluttaneen Saksan viimeinen hätäkeino toisen
maailmansodan lopussa, vihollisen tunkeutuessa Saksaan sekä idästä että
lännestä.) Olimme pakanneet yöllä emmekä olleet nukkuneet lainkaan. Kun
kuulimme kadulla vaimeaa huutoa, luulimme meidän sotilaiden olevan asialla.
Mutta heti kohta iskettiin ovet ja ikkunat säpäleiksi. Koko sisustus rikottiin
päivän kuluessa ja vuoteet silvottiin auki. Me pakenimme ulos naapuriin, mutta
yhdessä heidän kanssaan meidän oli asetuttava seinän viereen ja me luulimme
viimeisen hetkemme koittaneen. Meidät kuitenkin vain tutkittiin, ja kuulimme
yhä uudelleen sanan ”uuri”. Kaikkialla näimme konepistooleja, jotka osoittivat
meitä kohti. Äkkiä alkoi sekava ampuminen,
kylä peittyi sumuun ja yllämme lensi koneita, jotka pudottivat pommeja kylän
lähelle. Samana iltana alkoi tyttöjen ja naisten ajojahti. Villisti huitova
tataari repi yhden tytön, joka oli vielä lapsi, luokseen. Tyttö yritti pitää
äidistään kiinni. Kirkuvista avunhuudoista eikä kuolemaa pelkäävistä silmistä
välitetty mitään.
Yksi äiti, joka piti kiinni molemmista nuorimmista
tyttäristään ja yritti paeta venäläisen otetta, ammuttiin kaikkien nähden.
Vanhinta sisaruksista pahoinpideltiin niin, että hän kuoli vammoihinsa myöhemmin
hirvittävän tuskallisesti. Koko hänen kehonsa oli täynnä ruhjeita. Hän ei ollut
ainoa, joka kuoli pahoinpitelyn seurauksena. Puolalaiset sotilaat tekivät samaa
mitä venäläisetkin. Nuoret puolalaiset olivat kärkyttäjiä, he istuivat hevosten
selässä, heillä oli pitkät ruoskat kädessä ja he ajoivat tyttöjä peltojen yli venäläisten
leiriin. Pyysin yhtä puolalaista sotilasta, joka haukkui meitä saksan kielellä,
ampumaan meidät kaikki, jotta kaikki tämä päättyisi. Eiväthän tällaista meille tekevät
olleet ollenkaan edes ihmisiä.
Ammuntaa kesti aina 18. maaliskuuta asti. Koko aikana emme voineet
riisua vaatteitamme emmekä saaneet hetkenkään rauhaa, jotta olisimme voineet
edes vähän levätä. Kun Kolberg menetettiin, kylässä tuli hiljaista, mutta
venäläiset tulivat silti isoina joukkoina takaisin. Me olimme laittaneet vaunut
valmiiksi ja kun oli vaarallista, siitä kulki viesti. Mutta miltä kylä nyt
näytti? Meidän taloon ei voinut mennä, hirveä haju. Lattialla oli ulosteita ja
likaa, me menimme piiloon heinävintille.
Ulkona lojui kuolleita loppuun ajettuja eläinraatoja ja
hevoskärryjen hevosia, jotka eivät olleet jaksaneet enempää. Kaduilla ja ojissa
makasi kuolleita sotilaita, lapsia ja vanha metsänhoitaja univormussaan.
Kadulla kaatuneita ajopelejä, jotka panssarit olivat särkeneet
käyttökelvottomiksi. Kylämme asukkaat olivat kaivaneet hautoja kuolleille. Meidän
oli lähdettävä kylästä, meidän sotavangeillemme järjestettiin leiri. Venäläiset
perustivat päämajoja, sinne ajettiin myös kotieläimet. Meidän piti tehdä siellä
työtä, korjasimme myös viljan ja puimme vuorokauden ympäri. Ruokaa oli niukasti.
Vähäsen leipää, silloin tällöin tapettiin sairas eläin. Puhkesi lavantauti, paljon
ihmisiä kuoli.
Yhä lisää puolalaisia tuli kyläämme. Syyskuussa joka puolelle
oli naulattu julisteita, että meidän on lähdettävä maasta. Belgardissa koottiin
junia, jotka tulivat Scheuneen asti. Monet olivatkin jo menossa sinne. Yksi
tuttu tuli takaisin ja sanoi meille, ettemme menisi Belgardiin. Puolalaiset
pitivät siellä kauheaa majaansa. Ihmiset pakotettiin karjavaunuihin ja junat
seisoivat jossain maastossa päiväkausia. Jos he tulivat levottomuksi, heidän
päälleen heitettiin valkoista jauhetta, ja he alkoivat käyttäytyä järjettömästi.
Minä en ollut tuollaisessa mukana, mutta kuulin sitä muutamalta kylämme
asukkaalta, jotka olivat olleet noissa vaunuissa.
Emme sitten menneet lokakuun alussa Belgardiin, vaan
Kolbergin satamaan ja odotimme siellä tilaisuutta päästä pois. Siellä oli vähemmän
puolalaisia, mutta sitäkin enemmän venäläisiä. Vihdoin, marraskuun lopulla
meitä onnisti. Swinemündiläinen kalastaja, joka palveli venäläisiä ajopelillään
satamassa, otti meidät mukaansa. Satamassa meillä oli vielä useita vaikeita
viikkoja, sinne oli tullut yhä enemmän väkeä, jotka kaikki halusivat pois, ja
kun illalla tuli pimeää, kuului joka puolella huutoa. Siellä myös ammuskeltiin
ja monet kuolivat. Venäläiset ryöstelivät. Swinemündestä päästiin Wolgastin ja
Stralsundin kautta Berliiniin.
Oli vaikea ymmärtää, miten maailma siellä voi olla niin
rauhallinen. Voimme käydä yöksi pitkäksemme, joskaan ei ollut olkia eikä peittoja
eikä lämmintä ateriaa. Kun pakolaisjunamme saapui aamulla viideltä Berliinin
asemalle, taas kerran venäläiset ottivat meidät vastaan. Jos heistä joku piti
jotain kädessään, hän pääsi siitä nopeasti eroon. Joulukuun puoliväli oli jo ohi,
joulu tulossa. Uuden vuoden puolelle
olimme vielä Berliinissä leirissä, armeijan seppäoppipojan tiloissa, ilman
ikkunoita mutta jossa tyhjät sängyt, ja oli lämmintä ruokaa, joskin vain
vesilientä ja pala kuivaa leipää.
Tammikuussa tulimme sairaina perille Hannoveriin. Hyvä hoiva,
jota saimme tosin vain yhden päivän, oli meille liikaa. Hannoveriin emme
voineet jäädä, joten menimme maalle sukulaisten luo.
Nöyryydellä ja kiitollisuudella muistelen vieläkin
uskomatonta pelastumistamme ja samalla muistelen hiljaisella ikävällä menetettyä
kotiamme.
Erna Stein, s. Steinkrauß †
Lähettänyt Irene Greschik-Stein, kirjoittajan tytär. Teksti
oli kirjoitettu vain muutama kuukausi tapahtuneen jälkeen.
Berliinissä sairaalassa hoidetaan nälkiintynyttä naista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti