Moderni kotirouva sai koulutuksensa 1800-luvun puolivälistä alkaen
kotitalouskouluissa. Kukaan ei ajatellutkaan mitään sukupuolten asemaa saati
roolijakoa. Kotirouva oli tavallinen ammatti, mutta vielä tuolloin ei ollut minkäänlaista
varsinaista työpaikkaa tällaiselle ammatille.
Keittiö
1600-luvulla. Werdenfelsin museo, Garmisch-Partenkirchen
Teollistuminen sai aikaan sen, että yhä enemmän ihmisiä muutti
kaupunkeihin, ja siksi kaupungeissa asuintilat kävivät ahtaiksi. Aluksi rakennettiin samalla
tavalla kuin antiikin Roomassa. Rakennuksissa ei juurikaan ollut juoksevaa
vettä tai viemäriä saati kaasua tai sähköä. Viemäreitä rakennettiin Pariisiin
vasta 1850, Lontooseen 1859, Müncheniin 1862 ja Wieniin 1873. Hygienia oli mitä oli. Lontooseen tulivat ensimmäiset kaasuputket 1807, Berliiniin 1826, mutta kesti
vuosikymmeniä, ennen kuin jokaisessa talossa oli tarvittava tekniikka. Suurkaupunkien
sähköistyminen alkoi 1880 ja jatkui pitkään vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin.
Vasta ensimmäisen maailmansodan päättymisen jälkeen alkoi sosiaalinen
vapautuminen. Uusi työlainsäädäntö, minimipalkat, kiinteät työajat nostavat kotiapulaisten
palkkoja. Teollisuudessa tienasi paremmin. Perheenäidille ei jänyt muuta
vaihtoehtoa kuin huolehtia itse taloudestaan.
Nykyinen, uusi, meille itsestään
selvä avoin keittiö minimoi sen tilan, jonka keittiö asunnossa tarvitsee
poistamalla häiritsevät seinät ja siten lisäämällä asunnossa liikkumisen
vapautta.
Suunnittelija Georg Muche
suunnitteli tämän keittiön taloon, joka kantaa nimeä ”Haus am Horn”. Se
rakennettiin ensimmäistä Baushaus-näyttelyä varten Weimariin vuonna 1923. Nykyisin
se on museona.
Bauhaus-koulu 1919-1925 Weimarissa
ja sen jälkeen Dessaussa ja Berliinissä on vaikuttanut arkkitehtuuriimme ja teolliseen
tuotantoomme enemmän kuin ehkä mikään muu viime vuosisadalla. Bauhaus ei sinänsä
vaikuttanut suuresti nykykeittiöihimme, mutta oli silti aivan uraauurtava: kulman
yli menevä yksiosainen työtaso, sen yllä kaapit seinillä olivat jotain aivan
käsittämättömän uutta.
Bauhaus-koulun johtajan Walter
Gropiuksen vaimo Ise tosin jo suunnitteli erilaisia keittiössä tarpeellisia uudistuksia,
mutta kuuluisaksi tuli nk. Frankfurtin keittiö, jonka suunnitteli Margarethe
Schütte-Lihotzky 1916. Tämä Wienissä opiskellut arkkitehti ottaa mallia junan
ruokatiskistä, panee keittiötoiminnat ”riviin” ja tekee keittiöstä seisovan
työpaikan. Näin ei tarvita paljon tilaa, keittiö on helppo ja halpa toteuttaa
ja nopeuttaa kaikkia keittiössä tehtäviä töitä. Tosin eihän se vielä „vapauttanut“
saksalaisia naisia, he olivat vasta äskettäin saaneet mahdollisuuden opiskella
ja äänestää. Eikä tätä wieniläistä
naisarkkitehtia oikein kukaan halunnut.
„Frankfurtin keittiö“ oli pelkkä
työpaikka. Ruoanlaitto ei vielä kuulunut perheen yhteisiin toimiin, vaan keittiö
oli kotiin jäävän vaimon työpaikka. Naiset laittoivat ruoan yksin, itse asiassa
lähes salassa, sillä miehet ja miespuoliset lapset yrittivät välttää näitä
toimia missä ikinä kykenivät.
Tässä maailman mittakaavassa
ensimmäisessä integroidussa keittiössä oli vain vajaa seitsemän neliötä tilaa,
mutta siellä oli paljon uutta: silityslauta oli helppo poistaa käytöstä
taittamalla se saranoistaan alaspäin, astiateline tiskipöydän yläpuolella poisti
astioiden kuivaamistarpeen ja jätteet katosivat kätevästi roskiin työpöydässä
olevan aukon kautta. Syvänsinisen värin tarkoitus oli karkottaa kärpäset, ja
lattian siivoamista helpotti betoninen jalkalista. (Se suomalainen keksintö oli laittaa tuo teline oven taakse.)
Kritiikkiä tuli rajusti. Ajan
myötä tarvittiin lisäksi monta muutakin uudistusta: keittiön koneistus. 1920-luvulla
keittiössä oli vain erillinen tiskipöytä, erillinen hella ja kaapit. Tarvittiin
vielä jääkaappi, uuni, leivänleikkuukone, vatkain, kahvinkeitin ja ties mitä,
kaikki samaan tilaan. Samaan aikaan
kuitenkin tapahtui toinenkin suuri muutos: elintarvikkeita ei enää tehtykään
omassa puutarhassa ja pihassa, vaan niitä alettiin tehdä teollisesti. Näin keittiöstä tuli lisäksi varasto.
Frankfurtin keittiötä
valmistettiin vuosina 1926-1930 10.000
kappaletta arkkitehti Ernst Mayn suunnittelemaa Frankfurtin korttelia varten.
Näistä keittöistä sitten useimmat tuhottiin 1980-luvun uudistusten myötä.
Joitakin harvoja on vielä olemassa. Joitakin muita on vielä museoissa.
Mitä meillä nyt on? Tuhosimmeko mekin 1950-luvun keittiömme? Ajatteleeko kukaan, että itsestäänselvyys nykykeittiömme on oikea tehokeskus?
Minä olin ja olen ylpeä Poggenpohl-keittiöstäni. Se oli paitsi saksalaisen toimiva, niin myös tyylikäs.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti