Energiahuolto: Miten Saksan energiariippuvuus Venäjästä syntyi?

Lähde: FAZ ja mielipidekirjoitukset Saksassa

 

Willy Brandt ja Leonid Brezhnev vuonna 1971 veneretken aikana Krimin rannikolla. Kaasun toimitukset olivat osa liittokanslerin uutta itäpolitiikkaa. 

 

Miten Saksa joutui riippuvaiseksi venäläisestä maakaasusta

Tämä kysymys askarruttaa monia Euroopassa. Itse asiassa tämän ymmärtämiseen täytyy mennä ajassa ainakin viisikymmentä vuotta taaksepäin. Siihen liittyy diplomatiaa, toiveita, sotia ja uhkauksia sekä lisäksi saksalaisten suuryritysten suuret kaupat.

1959. Oldenburgin kaupungissa siirryttiin hiilestä valmistetusta kaupungin kaasusta maakaasuun, koska se lämmitti paremmin, ja asia levisi nopeasti myös ympäristön kaupunkeihin. Silloin huomasivat metallifirmat Hoesch, Mannesmann ja Thyssen tilaisuutensa tulleen: Venäjällähän on suuria öljy- ja kaasuvarantoja. Välittämättä kylmästä sodasta ne alkoivat valmistaa venäläisille suuria määriä metalliputkia. Saksalaiset firmat siis auttoivat Venäjää energian suurvaltioksi.

1962. Washingtonissa ei putkitoimituksista tykätty. Pakon edessä kansleri Adenauer lopetutti toimitukset. Mutta eivät metallifirmat lobbaustaan lopettaneet, kävivät jopa Nikita Hruštšovin puheilla. 1966 seuraava kansleri Erhard poisti putkitoimituskiellon.

1969 valtiosihteeri von Dohnanyi kävi Moskovassa sopimassa vastavuoroisuudesta: Moskova saisi rahaa, saksalaiset kaasua. Eivät edes Venäjän Prahaan lähettämät panssarit saksalaisia häirinneet. Länsi-Saksan Willy Brandt ja Itä-Saksan Egon Bahr olivat sitä mieltä, että läheisempi yhteistyö Moskovan kanssa toisi myös poliittista liennytystä. Mukana oli myös bisnes: Ruhrgas neuvotteli hienovaraisesti keväästä lähtien mahtavan saksalais-venäläisen kolmiokaupan. Ryhmä oli silloisen läheisesti sidoksissa olevien suuryritysjärjestelmän, "Deutschland AG:n", kulmakivi ja hallitsi markkinoita Saksassa.

1970 solmittiin uraauurtava taloussopimus, joka jäi Saksan taloushistoriaan ensimmäisenä ”maakaasuputkisopimuksena”. Venäläisten oli määrä toimittaa Ruhrgasille maakaasua yhteensä 2,5 miljardin markan arvosta 20 vuoden aikana. Tätä tarkoitusta varten Neuvostoliiton Transgas-putki oli määrä rakentaa kulkemaan Saksaan. Mannesmann ja Thyssen toimittivat tarvittavat suuret putket. Deutsche Bankissa järjestettiin laina tätä varten. Venäläisten pitäisi maksaa laina pois kaasunviennistä saaduilla tuloilla.

Tuon sopimuksen toimitusmäärät olivat tähän päivään verrattuna varsin pieniä. Mutta siitä alkoi silti liennytys. Ja samalla Saksan riippuvuus venäläisestä kaasusta. Vuonna 1973 Saksan kaasusta 5 % tuli Neuvostoliitosta, tärkein toimittajamaa oli kuitenkin tuolloin Hollanti.

Vuoteen 1980 mennessä määrä kasvoi noin kolmannekseen Saksan tarvitsemasta kaasusta. Saksan itäkauppa kukoisti, yli tuhat yritystä liittyi mukaan.

1973, kaksi vuotta ensimmäisen maakaasuputkisopimuksen jälkeen solmittiin toinen samankaltaisen kaavan mukainen sopimus, jossa Mannesmann toimitti jälleen laitteiston. Lisää sopimuksia tehtiin vuosien varrella. Bonnissa hallitsi Helmut Schmidt. Kuten Olaf Scholzille nykyään, varmasta ja kohtuuhintaisesta energiahuollosta oli tullut hänelle tuolloin oikea ja kiireellinen ongelma: arabien öljyvaltiokartelli OPEC leikkasi tuotantoa vuonna 1973, mikä johti öljyn hinnan ennennäkemättömään nousuun.

Schmidt näki kaasutoimitukset Venäjältä mahdollisuutena monipuolistaa Saksan energiahuoltoa. 1970-luvun puolivälissä merkit olivat täysin päinvastaiset kuin tänään: vaikka Venäjä on nykyään ongelma, Neuvostoliiton piti auttaa Saksaa vapautumaan riippuvuudestaan arabien öljysheikeistä. Schmidt näki myös vaihtokaupat – maakaasu vaihdetaan putkiin – rauhanpolitiikkana. "Ne, jotka käyvät kauppaa, eivät ammu toisiaan" oli hänen mottonsa. Saksa uskoi saavansa kaksinkertaisen hyödyn: turvata rauha ja tehdä hyvää liiketoimintaa samanaikaisesti.

1981 tehtiin uusi jättisopimus. Venäläinen toimittaja Soyusgaz, nykyisen Gazprom-konsernin edeltäjä, sopi Ruhrgasin kanssa vielä vuosittaisen kahdeksan miljardin kuution maakaasun toimittamisesta Saksaan pitkällä aikavälillä. Aika sovittiin vuoteen 2008 asti. Tätä tarkoitusta varten oli tarkoitus rakentaa yli 4.000 kilometriä pitkä putkilinja Siperian Jamalin niemimaalta Eurooppaan. Mutta hankkeella oli yksi vankkumaton vastustaja: Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan otti tiukan linjan Moskovaan, joten hän päätti estää eurooppalaisten kompressorilaitteiden toimituksen superputkeen. Kuten Donald Trump vuosikymmeniä myöhemmin, Reagan varoitti, että Venäjän kaasu saattaa kiristää Eurooppaa.

Ja toinenkin tämän päivän argumentti oli mukana jo 1980-luvun alussa: lännen ei pitäisi rahoittaa Moskovan sotia energiaostoillaan. Tuolloin kyse oli Kremlin hallitsijan Leonid Brežnevin johtamista sotatoimista Afganistanissa. Yhdysvallat määräsi pakotteita brittiläisille ja ranskalaisille yrityksille, mukaan lukien saksalaiselle valmistajalle AEG-Kanisille. Siitä seurasi vakava kriisi transatlanttisissa suhteissa. Schmidt, Britannian pääministeri Margaret Thatcher ja Ranskan presidentti François Mitterrand puolustivat suunnitelmia. Myös Schmidtin seuraaja Helmut Kohl piti siitä kiinni. Lopulta Reagan antoi periksi ja poisti pakotteet syksyllä 1982.

1990. Kylmän sodan päätyttyä Venäjän vaikutusvalta Saksan kaasumarkkinoilla jatkoi kasvuaan. Puolet Saksan tuonnista tuli Venäjältä. Mutta vasta muodostettu Gazprom-konserni ei enää halunnut olla vain toimittaja – se aloitti myynnin myös Saksassa. Tätä tarkoitusta varten Gazprom perusti marraskuussa yhteisyrityksen BASF:n tytäryhtiön Wintershallin kanssa. Siitä tuli Ruhrgasin voimakas kilpailija.

2005. Usean vuoden ajan saksalaiset huippujohtajat puhuivat uuden kaasuputken rakentamisen puolesta, joka kulkisi Itämeren kautta Saksaan. Syyskuussa 2005, hallituskautensa viimeisinä päivinä, liittokansleri Gerhard Schröder hyväksyi Nord Stream -hankkeen – Puolan ja Liettuan vastustuksesta huolimatta. 5,7 miljardin euron putkilinjan rakentamisesta vastasivat BASF, E.ON ja Gazprom. ”Tämä yhteistyö ei ole suunnattu ketään vastaan, vaan palvelee Saksan ja Venäjän etuja. En ymmärrä, mikä siinä voisi olla vialla", Schröder sanoi. Kolme kuukautta myöhemmin, samalla kun hän jäi eläkkeelle kanslerin toimesta, hänestä tuli Gazpromin hallintoneuvoston päällikkö.

2015  BASF ja Gazprom sopivat usean miljardin dollarin vaihtosopimuksesta: venäläiset ottivat hallintaansa yhteisen jakeluyhtiön Wingasin, joka hallitsi noin viidesosaa Saksan kaasumarkkinoista, sekä BASF:n kaasuvarastointiliiketoiminnan - mukaan lukien Euroopan suurimman maakaasuvaraston. Vastineeksi BASF sai osuuden Siperian kaasukentistä. Molemmat yhtiöt joutuivat lykkäämään kiistanalaista sopimusta edellisenä vuonna, kun Venäjä liitti itseensä Ukrainan Krimin. Mario Mehren, BASF:n kaasudivisioonan Wintershallin johtaja, puolusti energiakumppanuutta Venäjän kanssa viimeiseen asti: "Siperiassa me palelemme, jotta te et jäädy", hän kertoi haastattelussa helmikuussa 2022 - kuusi päivää ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Ja mitä nyt?

Nyt sitten voisi kysyä, miksi pitäisi siirtyä Moskovasta riippuvuudesta Pekingistä riippuvaisuuteen. Miksi tuuli- ja aurinkovoimaa rakennetaan varauksetta sen sijaan, että tehdään töitä avoimin mielin uusien teknologioiden kehittämiseksi?

Uusiutuvista energioista biomassalla ja vesivoimalla on oleellisesti eri arvo kuin aurinkoenergialla ja erittäin satunnaisella tuulienergialla. Sekä biomassaa (5 GW) että vesivoimaa (1,5 GW) voidaan ohjailla perinteisten voimalaitosten tapaan ja ne ovat huomattavasti arvokkaampia verkossa, koska verkossa sähkön täytyy aina olla tasaista. Tuuli ja aurinko eivät pysty tähän, päinvastoin. Kuormanmuutosgradientit kertovat ydinenergian hallittavuudesta, ydinvoimalaitos voi muuttaa tehoaan noin 200 MW/min, nykyaikainen kaasuvoimalaitos noin 40 MW/min.

Vihreät ovat myös osasyyllisiä. Neuvostoliiton lietsomina ja hallitsemina he vastustivat ydinvoimaa 80-luvulla. Jos näin ei olisi ollut, Saksassa olisi tänään enemmän ydinvoimaloita ja Saksa olisi huomattavasti vähemmän riippuvainen venäläisestä kaasusta. Merkel päätti vuonna 2011 luopua ydinenergiasta, mikä oli luultavasti yksi hänen spontaanista toimistaan, joka myöhemmin myytiin saksalaisille tiedotusvälineissä motolla "ei ollut vaihtoehtoa". Kukaan ei vastustanut, vaan "Fukushima muuttaa kaiken", kaikki taputtivat käsiään ja 30 miljardia verorahaa käytettiin ydinvoiman lopettamiseen.

Karkeasti ottaen suunniteltu energiasiirtymä Ukrainan sodan ja Nord Stream 2:n pysäyttämisen takia on päättynyt. Meteorologisesti satunnaisia tuulettomia aikoja, joita voimme myös jatkuvasti lukea tuuliatlaksesta, ei voida teknisesti mitenkään ohittaa. Jokaisen lisää rakennetun tuulivoimalan myötä ongelma vain kasvaa. 16.11.2021 keskipäivällä (!) klo 12 noin 5% sähköntuotannosta tuli auringosta ja tuulesta - ei hätää, ratkaistaan ongelma siten, että rakennetaan tuulivoimaa 20 kertaa enemmän? Ei, sitä ei voi ratkaista rakentamalla vielä lisää tuulivoimaloita, vaan rakentamalla hiili- tai ydinvoimaloita.

Ministeri Trittin energiakäänteestä päätettäessä lupasi, että sähkön hinta tulisi nousemaan vain yhden jäätelöpallon verran kuukaudessa. Sen sijaan Saksassa on nyt Euroopan kallein sähkö.

Mitä nyt tekee Saksan talous – ja energiaministeri? Robert Habeck tapasi tuuli- ja aurinkoenergiateollisuuden edustajia viimeksi viime maanantaina. Valtion on huolehdittava pitkän tähtäimen suunnittelusta, jotta yrityksillä on turvaa saapuville tilauksille. Vuoden 2022 ensimmäisellä neljänneksellä tuuliprojektien hakemuksissa ja hyväksynnöissä oli kuitenkin laskua verrattuna "säälittävän huonoon" vuoteen 2021, kuten Habeck sanoi. Saksassa rakennettiin vain viisi gigawattia tuulivoimaa vuodessa. Määrä laski sitten yhteen gigawattiin poliittisten virheiden vuoksi. "Olimme niin tyhmiä." Hän vaati liittovaltioilta lisää nopeutta tuulivoimaloiden hyväksymisprosesseissa. Lisäksi tuulivoimateollisuusalueet olisi saatava käyttöön nopeammin.

Habeck matkusti ympäri maailmaa, Norjaan, Qatariin ja Abu Dhabiin, sillä ministeri haluaa saada Saksan mahdollisimman nopeasti riippumattomaksi Venäjän kaasusta tuomalla energiaa muista maista.

Liuskekiven louhinta eli fracking ei ole käytännössä enää sallittua Saksassa. Mutta biljoonia kuutiometrejä kaasua odottaa käyttöä maan alla. Niiden nostaminen olisi mahdollista lyhyellä aikavälillä – jos hallitus uskaltaisi ottaa tuon poliittisesti herkän askeleen.

Huolimatta pyrkimyksistä saavuttaa nopea energiariippumattomuus Venäjältä, Habeck torjuu liuskekiven louhinnan Saksassa. Tälle ei ole suunnitelmia, vihreä ministeri sanoi viime maanantaina Berliinissä. "En usko, että näin pitäisi tehdä." Toisaalta laaja hyväksyntä kestäisi kauan eikä auttaisi akuutissa tilanteessa. Lisäksi Saksa haluaa mahdollisimman nopeasti siirtyä pois maakaasusta uusiutuviin energialähteisiin - ja vetyyn.

 

 

Mitä hampurilaiset syövät?

Kalaa. Tuoretta. Torilta, kauppahallista, satamasta. 

 

Joka viikonloppu 70.000 kävijää.

 

Suoraan kalastajalta. 

Toki muutakin. Punajuurta esimerkiksi. Alla punajuurisen merimiesruoan resepti. Merimiehiä Hampurissa totisesti on ja jopa suomalainen merimieskrkko… onhan Hampurissa Euroopan kolmanneksi suurin satama. Ne kaksi suurempaa ovat Hollannissa.

Hauskinta minusta suomalaisena on, että Hampurissa on korvapuusteja – Franzbrötchen -  ja että se on siellä perinneruokaa. Sitä ei yleensä syödä kahvin kanssa iltapäivällä kuten meillä, vaan aamiaisella. 

 

Franzbrötchen – ”ranskalainen sämpylä” tai ”pieni ranskanleipä” - nimi on mahdollisesti muisto Hampurin ranskalaisesta ajasta (1806-1814). Perinteen mukaan siellä oli pitkulainen ranskanleipä, Franzbrot, joka oli samanlainen kuin patonki. Erään hampurilaisen leipurin kerrotaan paistaneen sellaisen Franzbrotin pannulla rasvassa. Tämän oletetaan olevan nykypäivän Franzbrötchenin alkuperä. Historioitsija Dirk Brietzke on kuitenkin sitä mieltä: "Kaikki, mitä löydät siitä, olipa se painettuna tai verkossa, on puhdasta spekulaatiota."  Ehkä näin, mutta ainakin perinne on vanha, ja oli jo ennen tuota aikaa, se tiedetään.

Meille korvapuustin puolestaan uskotaan tulleen Ruotsista, jossa kanelipulla, kanelbulle tai kanelsnäcka, on ilmestynyt kahvipöytiin joskus 1920-luvulla, kun ainesten saatavuus helpottui.

No, mitäpä meille Saksasta ei olisi tullut! 

***

Labskaus

Wikipedia kertoo:

Lapskoussi (saks. Labskaus, ruots. lapskojs, norj. lapskaus), "sekasotku", on etenkin Saksassa ja Skandinaviassa suosittu ruokalaji, joka on tehty keitetystä tai paistetusta naudanlihasta ja perunasta. Myös lampaan- ja poronliha mainitaan eräissä ohjeissa. Ainekset leikataan kuutioiksi, mausteiksi lisätään suolaa ja pippuria sekä laakerinlehti, ja ainekset keitetään yhdeksi keitokseksi, kunnes niistä muodostuu vankka muhennos tai puuromainen seos. Ruokalaji voi sisältää myös porkkanaa, lanttua ja sipulia. Ruokalaji tarjoillaan yleensä leivän, mahdollisesti etikkakurkun ja -punajuuren kera.
Suomessa lapskoussi tunnetaan erityisesti Rauman perinneruokana.
Sanan alkuperä on tuntematon, mutta ruokaa pidetään yleisesti merimiesten suosimana.
Samantapainen ruoka on Varsinais-Suomessa tunnettu holomuussi. 

 

 

Allaolevan reseptin lähde: https://www.essen-und-trinken.de/rezepte/55994-rzpt-labskaus

Ainekset, neljälle

1 sipuli
suolaa

¾ kg suolattua naudanrintaa (luutonta)

75 g pekonia

2½ laakerinlehteä

½ kg perunaa  

50 ml punajuurimehua
pippuria

¼ tl neilikkaa (jauhettua)
Worcesterkastiketta

 

Lisukkeet:

2 punajuurta  (n. 800 g)
suolaa

¼ tl kuminan siemeniä

100 ml punajuurimehua

2½ rkl punaviinietikkaa
pippuria
sokeria

1½ rkl öljyä

4 kananmunaa

½ purkillista suolakurkkuja 

---

Valmistus

1.    Puolita sipulit ja paista kuumalla pannulla ilman rasvaa vaaleanruskeiksi. Kiehauta 5 litraa kevyesti suolattua vettä isossa kattilassa. Lisää naudanliha, pekoni, sipuli ja 3 laakerinlehteä. Kypsennä lihaa keskilämmöllä, juuri kiehumispisteen alapuolella, kunnes se on pehmeää, noin 2 tuntia.

2.    Keitä punajuuria suolalla maustetussa vedessä noin 1 tunti pehmeiksi. Valuta sitten, anna jäähtyä ja kuori. Murskaa kumina karkeasti huhmareessa. Sekoita punajuurimehu etikkaan, suolaan, pippuriin, kuminaan ja lisää ripaus sokeria. Kuutioi tai viipaloi punajuuri karkeasti ja marinoi vinegrette-kastikkeessa.

3.    Nosta liha, pekoni ja sipulit liemestä reikälusikalla ja anna valua. Kuori sipulit. Kuutioi pekoni, poista rusto ja kamara. Leikkaa liha suuriksi paloiksi ja poista rasvakerrokset ja jänteet. Purista sipulit, liha ja pekoni lihamyllyn läpi.

4.    Mittaa 1,5 litraa lihalientä. Jos liemi on sinulle liian suolaista, käytä 750 ml lientä ja vettä. Kuori ja puolita perunat. Keitä perunat ja loput laakerinlehdet liemessä 20-25 minuuttia. Valuta, varaa 800 ml lientä. Hienonna perunat isossa kattilassa. Lisää valutettu liha, sekoita joukkoon 100 ml punajuurimehua. Sekoita joukkoon vähitellen 500-800 ml lientä ja kuumenna Labskaus (liemen määrä riippuu perunoiden tärkkelyspitoisuudesta ja haluamasi Labskauksen koostumuksesta). Kiehauta Labskausta sekoittaen. Mausta maun mukaan suolalla, pippurilla, jauhetulla neilikalla ja Worcester-kastikkeella.

5.    Kuumenna öljy isossa pannussa. Riko munat yksitellen ja paista pannulla keskilämmöllä 3-4 minuuttia. Mausta pippurilla ja suolalla.

6.    Aseta Labskaus lautasille. Laita muna jokaisen annoksen päälle. Tarjoile marinoidun punajuuren ja maustekurkkujen kanssa.

Vinkki
Suolaliha on aina ollut merimiesten onni. Silputtu, suolattu ja omassa mehussaan kypsennetty naudanliha puristetaan lohkoiksi ja se säilyy "ikuisesti".

 

Nasinon tragedia. Ihmissyöjien saari

Vuonna 1933 Neuvostoliiton diktaattori Stalin hylkäsi noin 6 000 ihmistä asumattomalle Ob-joessa sijaitsevalle Nasinon saarelle puhdistaakseen kaupungit väitetyistä hallituksen vastustajista. Nälkä ja kuolemanpelko ajoivat karkotetut epätoivossaan julmiin tekoihin.

Lähde: Wikipedia, Spiegel Geschichte

 

//commons.wikimedia.org/wiki/File:Karte_Trag%C3%B6die_von_Nasino.svg (https://creativecommons.org/licenses/by-sa/3.0/de/legalcode

 

 

Kuva on ranskalaisen elokuvantekijän Cédric Condomin dokumentista "Ihmissyöjien saari" (alkuperäinen nimi: "L'île aux cannibales").

 

Auringon paistaessa Nasinon saari näyttää nykypäivän lomakeskukselta: se sijaitsee Siperiassa keskellä leveää Ob-jokea, kaukana rannasta, lähes idyllisen poppelimetsän peittämänä. Mutta kun eräs puunkeräilijäperhe purjehti saaren ohi alkukesällä 1933, he eivät uskoneet silmiään: "Rannassa saattoi nähdä rätteihin käärittyjä lihapaloja", muistelee tuolloin 13-vuotias Taissja. "Ne olivat ihmisen raajoja, jotka puissa riippuivat."

Taissyan vuoden 1989 raportti on osa laajaa arkistomateriaalia, jonka ansiosta ranskalainen historioitsija Nicolas Werth pystyi rekonstruoimaan Siperian Nasinon saarella tapahtuneen tragedian: sinne karkotettiin 6 000 ihmistä, joiden väitettiin vastusvavan hallitusta – ja loppujen lopuksi heistä tuli ihmissyöjiä. "Nasinon tragedia" oli yksi kauhistuttavimmista luvuista stalinististen karkotusten historiassa.

"Haitallisia tekijöitä"

5. toukokuuta 1933 - Ob oli edelleen jäässä - Aleksandro-Vakhovskajan osaston johtaja Dimitri Tsepkov sai sähkeen: Siperian leirin hallinto ilmoitti, että hänen oli valmistauduttava "Tomskista tulevien haitallisten tekijöiden vastaanottoon" " heti kun olosuhteet sallivat joella liikennöinnin.” Karkotettavien määrä: "viidestä kuuteen tuhatta".

Koska Stalin piti heitä "vallankumouksellisina vastustajina", kyseiset ihmiset vietiin ensin kauttakulkuleirille ja sitten lähetettiin työleirille Pohjois-Siperiaan raivaamaan maata. Pidätetyt olivat pääosin pikkurikollisia, mutta oli myös ihmisiä, joiden ainoa väitetty rikos oli, että he olivat unohtaneet pitää passia mukanaa, kun tehtiin katuetsintöjä.

"Tämähän on täysin hullua", Dimitri Zepkowin sanotaan huudahtaneen luettuaan käskyn. "Mihin minun pitäisi laittaa 5.000 rikollista niin nopeasti? Pitäisikö minun päästää heidät irti täällä asuvien kimppuun? Mistä heidän pitäisi elää?" Zepkov päätti viedä heidät yhteen maan syrjäisimmistä paikoista: Nasinon joen saarelle, joka sijaitsee noin 500 kilometriä Tomskista pohjoiseen.

Noin kolme kilometriä pitkältä ja 500 metriä leveältä suoiselta maapalalta puuttui kaikki, mitä tarvittiin tällaisten ihmismassojen majoittamiseen: ei ollut majoitusta eikä rakennustarvikkeita, ei työkaluja, ruokaa, ruoanlaittovälineitä tai sairaanhoitoa. Zepkow aseisti kiireesti pari vartijaa vartioimaan vankeja; Hän kutsui myös kolme lääkäriä Nasinoon tarkkailemaan karkotettujen terveyttä.

 

Kuvassa kannibaaleja Volgan alueelta vuonna 1921. Sisällissodan ja nälänhädän myllerrykset johtivat kannibalististen käytäntöjen leviämiseen ©Wikipedia Commons

 

Kauhujen saari

Toukokuun puoliväliin mennessä jää oli sulanut. Saarelle tuotiin 4556 miestä ja 332 naista neljällä suurella veneellä, joita tavallisesti käytettiin tukkien kuljettamiseen. Monet karkotetuista olivat niin heikkoja, että heidät piti vetää pois laivasta. 27 ihmistä ei edes kuljetuksesta selvinnyt.

Lämpötila oli hieman yli nollan ja alkoi sataa lunta. Vangit olivat kylmissään, heillä oli mukanaan vain se, mitä heillä oli ollut päällä pidätyshetkellä.

Saarelle purettiin karkotettujen mukana 20 tonnia jauhoja, löyhästi rantaan kasattuna. Zepkow ja hänen avustajansa järjestivät jauhojen jakamisen: vajaa puoli kiloa per pää. Mutta ei ollut mitään millä mitään leipoa, ei edes astiaa jauhon säilyttämiseen. Niinpä naisilla ja miehillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa vastan annoksensa hatussaan, avoimessa takinliepeessään tai pelkästään paljaisiin käsiinsä. He kaivoivat maahan kuopan, sekoittivat siihen jauhot jokiveteen ja joivat sitä sitten. Jauhoja vastaanottaessa syntyi tappeluja, ja vartijat ampuivat tappelijoita. Jauhojen jakelu loppui nopeasti, koska säältä suojaamattomana lasti oli pilaantunutta.

Ihmisestä ihmissyöjäksi

Vartijat ja valitut vangit perustivat saarelle kauhuvallan sekä primitiivisen talousjärjestelmän: vartijat myivät viisi suolattua kalaa kenkäparista, takki maksoi kaksi kultahammaskruunua, jotka karkotetut löivät irti ruumiiden leuoista. . Jokainen, joka yritti huijata kaupassa tai yritti paeta, teloitettiin.

Toukokuun 24. päivän tilanneraportissa lääkärit listasivat saarella 70 uutta ruumista, joista viideltä on leikattu maksa, sydän, keuhkot ja mureaa lihaa (rinnat, pohkeet). Kolme vankia, joilla oli veriset kädet ja suut, otettiin kiinni tuona päivänä; lääkärit löysivät vielä kymmeniä silvottuja ruumiita.

Historioitsija Werth kuvaa vartija Kostya Vanikowin tapausta, nuorta poikaa, joka rakastui yhteen vangeista ja yritti suojella tyttöä. Eräänä päivänä hän ei voinut tulla töihin ja pyysi kollegaansa pitämään hänestä huolta. Mutta hänellä ei ollut valtaa saarella. Kun Kostya palasi, hänen tyttöystävänsä oli sidottu puunrunkoon ja veri vuotanut kuiviin. Vangit olivat leikanneet hänen rintansa syödäkseen ne nälkäänsä.

Tilanne saarella paheni: 27. toukokuuta kuljetuslaiva purki Nasinolla vielä tuhat ihmistä, joista monilla oli lavantauti. Tämän tilanteen ylivoimaisena kokeva komentaja Zepkow järjesti vankien kuljettamisen viiteen kaupunkiin, jotka sijaitsivat noin 100 kilometriä ylävirtaan Nasinan sivujoen varrella ja siellä  toimivaltaisen puoluekomitean eteen. Oli kuitenkin satoja, jotka eivät selvinneet päiviä kestäneestä matkasta, ja näiden kuolleiden määrä vain lisäsi jo siihen asti kuolleiden määrää, joka oli noin 2000.

Kahdessa viikossa saari oli melkein tyhjä; 12. kesäkuuta Nasinossa oli enää 157 karkotettua. Asiakirjojen mukaan vain 2 856 pääsi elossa karkotuksen määränpäähän Siperiaan.

Uudellensijoitussuunnitelman sabotointi

Nasinon tragedian paljasti nuori puolueohjaaja ja toimittaja Wassilij Velichko. Hän oli kuullut saaren tapahtumoista ja tehnyt tutkimuksia. Hän sai selville, että karkotettujen joukossa oli myös lukuisia hallitukselle uskollisia kansalaisia. Hän huomautti tästä kirjeessään Stalinille, jonka jälkeen Stalin luopui "erityisratkaisusuunnitelmastaan".

Siitä lähtien ”haitalliset tekijät” vietiin Gulagin leireille. Komentaja Dimitri Zepkow tuomittiin lopulta kolmeksi vuodeksi työleirille. Kuten kaikki muut vastuussa olevat, hän katui tekojaan syvästi. Mutta 3000 ihmisen kuolema ei hänelle kuitenkaan ollut erityisen epämiellyttävä asia, vaikka hän olikin siihen osasyyllinen, sen sijaan häntä harmitti se, että hän oli sabotoinut Stalinin "suurta asutussuunnitelmaa".

 

Julma diktaattori: Neuvostoliiton hallitsija Josef Stalin huhtikuussa 1932. Hänen "upea suunnitelmansa", kuten hän sitä kutsui, saada valtavan maan karut alueet raivattua vankien toimesta epäonnistui surkeasti. Nasinon ihmissyöjäsaaren historia osoittaa tämän suunnitelman järjettömyyden. Kuva: JAMES ABBE/ AP