Vanhempieni häämatka, ja mitä siitä seurasi

Ajat muuttuvat. Häämatkalle lähdetään tänään kaukaisiin maihin. Jos nyt joku ikinä enää naimisiin meneekään.

Tätini täyttää vuonna 2015 sata vuotta. Hän kertoi, että hän teki häämatkansa polkupyörällä täältä Tuomojalta kaupunkiin valokuvaamoon - hääkuvaan. Matkaa tuli vanhaa Nuijamaantietä parikymmentä kilometriä.

Toki hän teki miehensä kanssa sitten myöhemmin monenlaisia matkoja ja asuikin useilla eri paikkakunnilla. Kaukaisimman matkansa kai tekivät poikansa luokse Teheraniin.

Äitini kertoo ihan toisenlaisesta häämatkasta.

Vanhempani menivät naimisiin vuonna 1950. Kaksi maaseudun kasvattia. Tätä maalaisuutta pitää oikein erikseen painottaa, sillä se mitä sitten seurasi ei ollut peräkamarilaisuutta ollenkaan.

Kun suurta suomalaista valittiin vuosia sitten, valitsin omat vanhempani. Olin valitettavasti vain ihan ainoa, joka oli sitä mieltä, että maasta se pienikin ponnistaa...

Isä oli nuorena myynyt itse tekemiään luutia Viipurin torilla, äiti hoitanut maatilaa. Leipä piti jotenkin ansaita: molemmat olivat olleet myöhemmin töissä Konnunsuon keskusvankilalla, äiti keittiöapulaisena ja isä kaivinkoneenkuljettajana. Vankila on ollut suuri ja tärkeä työnantaja - nythän työnantaja tapettiin ja ihan oikeusministerin käskystä. Äiti oli ollut nuorena apulaisena myös sukulaisissa, Tyrisevän leipomolla tekemässä viipurinrinkeleitä. 

Isän työnantaja oli Vapo, joka kaivoi turvetta Konnunsuolla, ja se antoi tuolloin henkilökunnalle koko maahan ilmaisia henkilölippuja juniin. Niinpä nuoripari osti pula-ajan elintarvikekorteillaan kaiken jauhon ja kaiken sokerin minkä irti sai, teki tuvassa niistä viipurinrinkeleitä, lähetti tavaran rautateitse Oulun markkinoille, ja matkusti itse perässä niitä myymään. Lappeenrannasta Ouluun. Ei niitä tavaroita missään kuorma-autoissa minnekään viety, kuten nykyisin. Hevosella Muukon asemalle ja sieltä rautateitse milloin minnekin, eri puolille Suomea.

Ihan kaikki viipurinrinkelit eivät olleet menneet Oulussa kaupaksi, mutta rahaa oli tullut. Äiti oli onnellinen ja osti runsailta tuntuvilla rahoillaan krimiturkin. Muistan sen mustan turkin vieläkin, se oli meistä lapsista niin ihmeellinen. Jäljelle jääneet rinkelit olivat lähettäneet Rovaniemelle toripäiville, missä olivat myyneet loput.

Rinkelilaatikot laittoivat takaisin Lappeenrantaan, ja itse matkustivat sukulaisiin Ivaloon. Köröttelivät postiautolla kokonaisen vuorokauden, aamuvarhaisella olivat perillä. Ivalossa äiti paimenteli myös serkkunsa pikkutyttöä Tuulikkia; oli ollut ilmeisen mukavaa, koska minä sain toiseksi nimekseni Tuulikki.

Erityisesti äiti mainitsee syksyisen Lapin ja ruskan kauneuden.

Ivalosta vanhempani matkustivat junassa suoraan koko Suomen halki Hankoon. Matkalla olivat pysähtyneet Sodankylässä teellä. Ikinä ei tee ollut niin hyvää kuin siellä - mutta syy teen eriomaisuuteen saattoi olla alullaan ollut vauva, minä.

Hangossa asui perheineen äidin sisar, tämä äsken mainittu tätini. Sielläkin äiti oli hoidellut tätini pikkutyttöä...

Hangosta sitten Helsinkiin. Äidin täti Hilma, Hissu-täti, taiteilijanimeltään Hilma Sala, oli oopperalaulaja, ja naimisissa kuvanveistäjä Lauri Leppäsen kanssa. Koska "heillä ei ollut sijaa majatalossa"... siis Leppäsillä kotona, olivat nukkuneet yöt kuvanveistäjän ateljeessa silloin tekeillä olevan veistoksen, Minna Canthin patsaan helmojen alla. Minna Canthin patsas on nykyisin Hämeenpuistossa Tampereella. Leppäsen muista teoksista tunnetuin taitaa olla Eino Leinon patsas Esplanadin puistossa ja Mannerheimin patsas Lahdessa. 

Minäkin, pikkutyttönä, muistan myöhemmiltä ajoilta tämän valkopukuisen, valkohattuisen, sikaria polttelevan vanhahkon herrasmiehen isoäitini syntymäpäiviltä täältä Tuomojalta.

Helsingistä matkustivat sitten vielä Loviisaan, jossa enoni leski asui. Enoni oli kuollut talvisodassa.

Matka kesti kuukauden. Sillä välin oli täällä kotopuolessa Lappeen markkinat. Paikalliset muut rinkelikauppiaat olivat ihmetelleet kovin, että mihin nämä olivat hävinneet, miksi näin pitkille matkoille lähtivät, eivätkä hyödyntäneet omia markkinoitaan. Vaan selitys oli selvä: kaikki heille mahdollinen jauho ja sokeri oli ostettu ja käytetty pohjoisen matkan leipomisiin. Sokeri oli kortilla. Ei siis ollut mahdollista saada raaka-aineita omille markkinoille tehtäviä rinkeleitä varten.

Vaan mitäpä tästä kaikesta seurasi! Muutakin kuin minulle toinen etunimi. 

Kauppa oli käynyt hyvin, taito oli olemassa, tuotteelle oli kysyntä. Äiti oli aina halunnut laulajaksi, vaan eihän sellainen ollut mahdollista, sillä jonkun piti hänen isänsä mielestä pitää taloa, ei sitä lähdetä haihattelemaan minnekään laulajan oppeihin kauas Helsinkiin.

Äiti ei jäänyt empimään, vaan vanhempani perustivat oman viipurinrinkelileipomon, siis vuonna 1951. Ahkeran isäni kanssa, tosin hyvin raskaan työn kautta, tekivät, leipoivat, myivät, vaurastuivat.

Monta hauskaa tarinaa on äitini kertonut markkinamatkoiltaan. Viimeksi nyt paukkupakkasten aikana todennut, että kun tammikuussa oli Joensuussa ja Kuopiossa markkinat, niin jokaikinen vuosi oli yhtä hyisen kylmä pakkanen kuin tänäkin talvena - ei tämän talven pakkasessa mitään erikoista ole. Ilmaston äiti ei ole havainnut vuosien varrella mitenkään lämmenneen. Aivan varmasti sellaiselle, joka seisoo aamusta iltaan torilla, jää mieleen, millainen sää on ollut!

Vuodesta 1986 rinkelileipomoa pitää veljeni Tapani, Nuijamaantien varrella, Lappeenrannassa, Karhulinnassa. Papusen kotileipomo ei ole enää mikään tuntematon nimi. Viimeisinä yrittäjävuosinaan myös äitini leipoi leipää, torille myyntiin. Veljeni ja kälyni leipomossa tehdään nykyisin paitsi viipurinrinkeliä, myös luomuleipää. Jopa niin suurella menestyksellä, että ovat saaneet palkintojakin hyvistä tuotteistaan. 

Rohkea rokan syö. Se joka jää ihmettelemään ja päivittelemään, ei saa mitään aikaan.