Pienistä puroista muodostuu valtameriä

Saksan koululaitos on monimuotoinen ja suomalaisen näkökulmasta edelleen varsin vanhanaikainen. Kolmikanta - kolme eri tasoa - tuottaa huonoja tuloksia. Saksalaiset tietävät tämän, ja ovat sitten PISA-vertailun koettaneet kaoottisesti korjata tilannetta. Koska koulu on osavaltioiden asia, eli Saksassa on peräti kuusitoista erilaista koululaitosta, ja kuten tunnettua, viranomaisten myllyt jauhavat hitaasti, ei tilanne ole vieläkään mitenkään hyvä. Kymmenen prosenttia väestöstä jää ilman minkäänlaista koulutodistusta.

PISA-ohjelmassa arvioidaan kolmen vuoden välein nuorten osaamista matematiikassa, luonnontieteissä, lukutaidossa ja ongelmanratkaisussa. PISA-tutkimuksessa selvitetään myös oppimista tukevia opiskeluasenteita ja -taitoja. Oppilas- ja koulukyselyillä selvitetään monipuolisesti opiskeluympäristöä kotona ja koulussa, kodin sosiaalista asemaa ja tukea opiskelulle, oppilaiden ajankäyttöä sekä heidän suhtautumistaan kouluun ja oppimiseen. Tutkimuksen sisällöllinen painopistealue vaihtuu tutkimuskerroittain.

Heti PISA-tulosten julkaisemisen jälkeen vuonna 2001 olin pitänyt kaksi julkista esitelmää Baden-Württembergissä tuttavani, paikallisen peruskoulun vanhempainneuvoston puheenjohtajan Andrea Kreuzigerin pyynnöstä, kahdessa eri kaupungissa.

Vanhempainneuvostot ovat lakisääteisiä, koulujen kanssa yhteistyötä tekeviä elimiä, jokaisella luokalla on oltava kaksi- tai kolmihenkinen vanhempainneuvosto. Itse olen seurannut kouluja kolmessa osavaltiossa, Hessenissä, Baden-Württembergissä ja Schleswig-Holsteinissa ja kaikissa ollut, kolmen lapseni kautta, itsekin vanhempainneuvoston jäsen. Baden-Württembergiä pidetään, mitä kouluun tulee, Baijerin ohella Saksan mallivaltiona. Tästä kylläkin uskallan olla kokemuksieni kautta eri mieltä.

Mukana kummassakin tilaisuudessa tuolloin 2002 oli joukko saksalaisia koulutusalan asiantuntijoita sekä eri koulutuslaitosten ja ammattiopistojen edustajia. Minä en ole kouluasiantuntija sinänsä, mutta koska olen perustanut kaksikin suomalaista kielikoulua Saksaan, opettanut suomea Saksassa sivutoimisena itseoppineena opettajana peräti 17 vuotta itse tehden lähes kaiken opetusmateriaalin, lisäksi toiminut kuusi vuotta pedagogisen neuvoston varapuheenjohtajana, ja kirjoittanut yhdessä Saksan suomalaisille kielikouluille kahden Saksassa toimivan suomalaisen opettajan kanssa kielikoulujen opetussuunnitelmatkin (2000), ja niin toki tiedän Suomen koululaitoksesta keskivertokansalaista enemmän.

Ensimmäisellä paikkakunnalla koulun rehtori oli juuri moittinut minua ja ex-miestäni, kun olimme tehneet tälle rehtorille rakentavan ehdotuksen poikamme koulumenestyksen parantamiseksi. Ex on korkeakoulun opettaja. Sananmukaisesti: "Te ette ymmärrä kasvatuksesta mitään." Tästä seurasi, että poika sitten vaihtoi koulua, mikä on Saksassa hyvin vaikea toteuttaa. Kun Andrea pyysi minua esiintymään hänen rinnallaan, emmin ensin ja kerroin tapahtuneesta. Niin kävi, että kuultuaan mitä tiesin, tämä rehtori pyysi minut luokseen ja pyysi anteeksi... Ja yhdessä pidetty tilaisuus oli menestys.

Ei pidä mennä moittimaan toista, jos ei tiedä asioista tarpeeksi. Voi käydä nolosti.

Toisella kerralla esitelmä- ja keskustelutilaisuuden juontajana Stuttgartin lähellä toimi kaikkien Baden-Württembergin koulujen vanhempainneuvostojen puheenjohtaja Doris Barzen. Ei Andrea eikä Doris, ei kumpikaan näistä naisista uskonut sanaakaan siitä, mitä olin Suomen koululaitoksesta sanonut. Sanoin heille, että lähtekää katsomaan; viikon kuluttua vien Suomeen, Kokkolaan asuntoauton, jonka olin asiakkaalle ostanut, joten ei kun mukaan vaan.

Sanoista teoiksi. Soitin Suomeen kokonaista kolmeen numeroon, Helsinkiin, Siuntioon ja Kokkolaan, ja pyysin järjestämään näille naisille kouluvierailut ja tapaamiset paikallisten vanhempainneuvostojen edustajien kanssa. Niinpä saksalaiset järjestelivät perheensä oksaselle - toisella on kolme, toisella neljä lasta, varasivat lentoliput, minä taas lähdin isolla asuntoautolla ajamaan Rostockiin. Nämä naiset eivät saaneet mistään virastoista matkaansa minkäänlaista avustusta tai matkarahaa.

Seikkailuksi matkan teki se, että jäin Saksassa moottoritiellä ruuhkaan ja myöhästyin laivasta. Ei auttanut muuta kuin lähteä ajamaan Ruotsin kautta, että ehtisin kutakuinkin ajoissa perille, vieraat kun menivät lentämällä Helsinkiin. En ehtinyt heitä vastaanottamaan; muutama puhelu Helsinkiin, ja ystäväni järjestelivät heille yöpymiset ja matkat ensimmäiseen paikkaan, Siuntioon.

Siellä sitten tapasimme... tutustuimme erilaisiin, eri asteiden kouluihin. Siuntiossa kaksi koulua ja kaksi rehtoria ja opettajat. Kokkolaan menimme autolla, siellä kaksi koulua ja kaksi rehtoria ja opettajat. Sitten Helsinkiin, siellä kaupungin opetusvirasto, kaksi koulua, kaksi rehtoria ja opettajat, lisäksi tapasimme Helsingin koulujen vanhempainneuvostojen tuolloisen varapuheenjohtajan Markku Lemmetyn. Jota sivumennen sanoen, kuten sattuma ohjaili, haastateltiin samaisen saksalaisten vierailun aikana kouluasioista radiossa ja joka lähetteli meille radion kautta terveisiä. Helsingissä suurena apuna minulle oli silloinen Saksan kielikoulujen yhteysopettaja, mukava ja aktiivinen Leena, Siuntiossa silloinen nettituttuni Merja ja Kokkolassa asiakkaani Jaakko.

Vierailu oli täysi menestys. Olen kaikille järjestäjille ja mukana olleille Suomessa äärettömän kiitollinen. Enkä minä ainoastaan, vaan…

Siitä sitten seurasi, Doriksen aktiivisuuden myötä, monen monta esitelmää ja yleisö- ja koulutustilaisuutta Saksassa – joissakin tilaisuuksissa oli minäkin mukana - ja muistio silloiselle Baden-Württembergin opetusministerille Annette Schawanille. Heti ryhdyttiin valmistelemaan muutoksia koululaitokseen. Tämä vierailu kun ei ollut virkamiesten, vaan vanhempien vastuuhenkilöiden tekemä!

Joku saattaa tietää, että sittemmin Annette Schawan oli koko liittovaltion opetusministeri, ja paljon on opetussaralla saatukin aikaan.

Saksalainen sananlasku sanoo:
Auch Kleinvieh macht Mist.

Kun uskaltaa ottaa askelia, vaikka miten pieniä, niin tulokset saattavat joskus olla isoja ja tärkeitä.