Vepsäläisiä

Šoutjärvi eli Šoltozero (ven. Шёлтозеро, vepsäksi Šoutjärv´, karjalaksi Šoutjärvi) on kylä ja maalaiskunta Karjalan tasavallan Äänisenrannan piirissä. Se sijaitsee sijaitsee 84 km:n päässä Petroskoista kaakkoon Äänisen rannalla. Šoutjärvi on pohjoisen vepsäläiskulttuurin keskus. Kylä toimi vuosina 1994–2005 olemassa olleen Karjalan itsehallintoyksikön Vepsän kansallisen volostin hallintokeskuksena.
(Wikipedia)


………………………………

”Parasta olisi tulla 8. maaliskuuta”, oli kylän opettaja Olga Kukorina sanonut puhelimessa. Silloin meillä olisi mahdollisuus kuvata vepsäläiset perinteisissä kansanpuvuissaan sekä kuulla heidän satoja vuosia vanhoja laulujaan. Vepsäläiset ovat – heti karjalaisten jälkeen –suurin vähemmistö Venäjän Karjalassa, kieleltään ja perimältään suomalaisten sukulaiskansaa. Vuonna 1926 oli vepsäläisiä väestönlaskennan mukaan noin neljäkymmentätuhatta. Nyt heitä sanotaan virallisesti olevan noin kahdeksantuhatta, ja vain noin puolet heistä asuu Karjalassa. Šoutjärvi, noin tuhannen asukkaan kylä Äänisen rannalla, on heidän kulttuurinsa keskus.

Kahdeksas maaliskuuta, jota päivää Olga ehdotti, on kansainvälinen naistenpäivä, ja Venäjällä virallinen vapaapäivä. Vepsäläiskuoro kokoontuu silloin perinteisesti Šoutjärvellä. Juhlitaan, lauletaan, syödään ja juodaan – ja pukeudutaan kansallispukuun, jotka on tehty vanhan vepsäläismallin mukaan ja joihin on sekoittunut venäläisiä kuvioita.

Vepsäläiskulttuurin alkuperäisesineitä on vain vähän, ja joitakin näistä on nähtävissä Šoutjärven museossa.



Neuvostoaikana vepsäläiskulttuuri, kuten muidenkin kansallisten vähemmistöjen kulttuuri, systemaattisesti hävitettiin. Vepsäläiset olivat kuten karjalaisetkin separatisteja ja suomalaisten salaisia liittolaisia, ja Moskovan tavoite oli venäläistää heidät. Vepsänkieliset kirjat, jopa maantiedon ja matematiikan kirjat poltettiin ja vepsän kielen puhumista halveksittiin. Vasta neuvostoajan päättymisen jälkeen vepsän kieli ja kulttuuri elpyi, ja yksi kiinnekohtia on Šoutjärven vepsäläiskuoro.

Kauas kuuluu laulua, puhetta ja naurua siitä talosta, jonne kuoro tuona aamuna kokoontuu. Se on hanuristin talo, joka työskentelee insinöörinä sadan kilometrin päässä, Petroskoissa, Karjalan tasavallan pääkaupungissa. Talo on puurakennus, vepsäläisen perinteen mukaisesti puuleikkauksin kauniisti koristeltu. Vepsäläiset miehet ovat laajalti Karjalan rajojen ulkopuolelle tunnettuja rakennustaidostaan; sanotaan, että heidän puiset rakennuksensa kestävät ainakin kaksisataa vuotta. Talo, jonne astumme sisään, ei ole ihan näin vanha, mutta myöskin hyvin taidolla rakennettu. Huolimatta viileästä säästä seisoo etupihalla mies hihat käärittyinä ja kumisaappaissaan ja paistaa avotulella suuria saslikvartaita. Tuvassa pöydän ympärille ovat kokoontuneet kuorolaiset, ja pöytä notkuu lukemattomien alkuruokien, sakuskien ja vodkapullojen painosta. Vain naiset laulavat, ja kolme miestä säestää heitä kitaralla ja hanurilla. He laulavat moniäänisiä, herkkiä lyyrisiä lauluja, jotka ylistävät karjalaisen luonnon kauneutta ja jotka liikuttavat meitä syvästi. Ja välin saamme kuulla kovaäänisiä, huudoin vahvistettuja juoma- ja pilalauluja, joista jotkut ovat venäläistä alkuperää.



Jotkut laulut lauletaan tosiaankin venäjän kielellä, vaikka ne ovatkin ikivanhoja vepsäläisiä kansanlauluja, kuten Olga meille vakuuttaa. ”Meidän kulttuurimme ovat sekoittuneet. Eihän meillä vepsäläisillä ollut alun perin kirjoitettua kieltäkään. Monet lauluistamme pantiin muistiin vasta viime vuosisadan alussa – ja sitten Stalinin aikana ne poltettiin. Arkistoista löytyy tuskin mitään vepsänkielistä kirjallisuutta.”



Olga Kukorina on syntyjään vepsäläinen, kuten hän ylpeänä painottaa. Hän muistaa vielä tarkoin lapsuutensa, jolloin oli ”häpeä olla vepsäläinen”. Hänen vanhempansa puhuivat kotona keskenään vepsän kieltä. Mutta heidän lapsensa saivat puhua vain venäjää. Ei vain siksi, että ”oli kiellettyä puhua vepsää, vaan siksi, että vanhemmat halusivat, että saamme elämässämme jotain aikaiseksi. Edes kyläkaupassa leipää ostaessa ei saanut puhua vepsää. Ja kuitenkin myös kauppias oli vepsäläinen.” Hänestä on kauheaa, kun hän myöhemmin käsitti, että vepsän kielihän oli kuolemassa. ”Silloinhan koko kansakunta kuolisi.”

Vepsäläiskuoro koostuu vain puoleksi syntyperäisistä ”oikeista vepsäläisistä”, kuten he itse sanovat. Muut ovat venäläisiä ja ovat vepsäläisten ja venäläisten sekaperheiden lapsia. Kaikkia kuitenkin yhdistää rakkaus vepsän kieleen ja kulttuuriin. ”Me asumme täällä, täällä ovat syntyneet meidän lapsemme – heidän on opittava tuntemaan oman seutunsa juuret, tämä on nyt meidän kotiseutumme”, sanoo Irina, jonka perhe muutti toisen maailmansodan jälkeen Karjalaan. Huolimatta Venäjän Karjalan pienestä avustuksesta kuorolla on taloudellisesti vaikeaa. Rahaa tarvittaisiin vaatetukseen, soittimiin, teknisiin laitteisiin kuten mikrofoneihin, kovaäänisiin, vahvistimiin. ”Me olemme köyhä kylä”, sanoo kuoron johtaja. ”Ja meiltä puuttuu jälkikasvu.” Noin tuhannesta asukkaasta, kuten hän arvelee, puhuu vain noin pari tusinaa vepsää äidinkielenään. Ja he ovat vanhempaa väkeä, kuten mekin saamme kuvatessamme ulkona kaduilla todeta.

Toiveet kohdistuvat Šoutjärven kouluun ja lastentarhaan, eikä vain kuorolaisten taholta. Joitakin vuosia nimittäin vepsä on ollut kouluissa pakollinen kieli – kolme tuntia viikossa. On oppikirjoja vepsän kielellä, on vepsänkielinen kielioppi – kaikki kirjat niin uusia, että ne tuoksuvatkin vielä painomusteelle. Ja lastentarhassa puhuu Olga Kukorina ja muutama muu hänen työtovereistaan lapsille vepsää jo kolmivuotiaasta alkaen. Tilat ovat valoisia, kauniisti somistettuja. Totesimme, että lapseta ovat kaikessa täydellä mukana. On kuitenkin yksi paha asia, aktiivisen opettajan mielestä: vepsän kieltä pakollisena on vain seitsemännelle luokalle. Sen jälkeen, Venäjän ylioppilastutkintoon luokalle yksitoista asti, vepsää opetetaan vain vapaaehtoiskursseilla. ”Totta kai nuorisolta puuttuu motivaatio.” Mutta Petroskoihin on perustettu vepsän kielen laitos, kertoo Olga. ”Meidän koulumme oppilaista jo seitsemän on siellä suorittanut tutkintonsa menestyksellä.”

Ja toinenkin esimerkki antaa Olgalle toivoa: hänen omat lapsensa. Aiemmin vepsän kieli ei heitä kiinnostanut. Mutta tytär on nyt kuusitoista ja poika kaksikymmentä, ja molemmat opiskelevat esi-isiensä kieltä. Vapaaehtoisesti ja ilman äidin painostusta. Ollessaan naapurimaassa Suomessa he saivat todeta, että he pystyivät kommunikoimaan suomalaisten kanssa vepsäksi; ja miten sellainen auttaa löytämään Suomesta pysyvää työtä. ”Nyt he pakottavat minut puhumaan heille vepsää.”




”Pystyykö vepsän kieli ja kulttuuri säilymään”, kysymme Olgalta, kun hyvästelemme lähtiessämme muutaman päivän kuluttua Šoutjärveltä.

”En tiedä”, hän vastaa pitkään mietittyään. ”Olemme hyvin vanha kansakunta. Jos kielemme kuolee, häviää myös kansamme. Me olemme pieni kansakunta ja historiamme on ollut kauhea. Mutta voimme olla itsestämme myös ylpeitä. Olemme hyvää, rehellistä ja ahkeraa väkeä. Meillä on rikas kulttuuri, meillä on laulumme, tarinamme, käsityötaitomme. Meidän on tehtävä kaikki mahdollinen sen eteen, että lapsemme ymmärtävät tämän. Toivon, että kielemme säilyy. Enkä lopeta taistelemista sen puolesta!” Ja Olga Kukorina hymyilee, emmekä me ole varmoja, onko hän oikeasti optimistinen, vai motivoiko hän vain itse itseään.

………………

...Myös ylläoleva teksti on ote Klaus Bednarzin kirjasta "Das Kreuz des Nordens". Kuvat minun.



Itse kävin myös Šoutjärvellä elokuussa 2009. Kokemukset olivat miellyttäviä. Kadulla meitä suomalaisturisteja kutsuttiin spontaanisti kylään. Ihmiset hyvin ystävällisiä. Talot kauniita, värikkäitä karjalaisia.



Museo on pieni mutta mielenkiintoinen.
http://kgkm.karelia.ru/filial/mus5_sh.htm

Šoutjärven vepsäläiskuoro lauloi ja tanssi suomalaisryhmämme kunniaksi. Me tykättiin kovin!

Tutustuin Petroskoissa vepsäläiseen Aljoshaan, joka oli aikoinaan itäkarjalaisen Petroskoissa asuneen ystäväni vuokralainen ja on Petroskoin kaupungin palveluksessa kaivinkoneenkuljettajana. Hän kertoi, että hänellä on maatila Äänisen etelärannalla aivan Karjalan äärirajalla. Meidän keskustelumme sujui hauskasti kahdella kielellä: hän puhui venäjää ja minä suomea, ja molemmat kuitenkin ymmärsimme toisiamme. Hän kertoi, että hänen vanhempansa puhuivat vepsää, mutta että hän ei saanut muualla kuin omien neljän seinän sisällä puhua lapsena vepsää. Ymmärtäminen on säilynyt, mutta kielitaito on ruosteessa, onhan mies jotakuinkin minun ikäiseni. Eivätkä hänen lapsensa puhu vepsää lainkaan. Aljosha kävi myös meillä Suomessa viime kesänä. Yhdessä tässä vuonna 1934 painettua Itä-Karjalan karttaa katselemme. On kuin olisi taas avautunut yksi uusi ikkuna maailmaan.