Kielikoulun opettajan mielipide 21.5.1999

Kielikoulun opettajallakin on mielipide

Julkaistu Saksan suomalaisten seurakuntien lehdessä ”renkaassa” 21.5.´99

 Piirros: Olli Isomäki

Nyt, kun oma kielkouluryhmäni on kuivumassa kokoon, koska lapset ”eivät halua” käydä kielikoulussa ja koska vanhemmille se tuntuu olevan yhdentekevää, on vuosien toiminnan tulos kyseenalaistettava omalta kannaltani.

Minulla on ollut oppilaita, jotka ovat konkreettisesti hyötyneet opetuksesta. He ovat myös avoimesti kiittäneet opetuksesta. Luojan kiitos, muutenhan olisin lopettanut jo aikoja sitten.

Miinuspuolella on monta asiaa.

Kuulin moitteena, että minähän teen työtä rahasta. Rahasta?! Onko todellakin nykyinen palkka, se, että (kiitos uuden hallituksemme) minulle jää käteen DM 16,33 / 45 minuuttia, liian paljon? Kuka teistä tekee ilmaista työtä? Miksi ihmeessä käytte töissä? Opetustunnin lisäksihän minun tulee valmistella tunnit, hankkia materiaali (kopiokuluista esimerkiksi laskutan vain harvoin), kantaa matkakulut (juna eikä autokaan valitettavasti liiku ilmaiseksi), ja kaikkein pahinta: puhua puhelimessa, joka vie paitsi vähän rahaa, suunnattomasti aikaa.

Kielikoulu liian kallis? Mitä mahtaakaan maksaa yksi ainoa CD, yhdet jalkapallokengät, yksi ratsastustunti?

Mitä te vanhemmat oikein odotatte kielikoululta? Mitä kieltä puhutte kotona lapsillenne? Kieli ei ole myötäsyntyinen lahja. Jos näin olisi, osaisimme kaikki kaikkia kieliä – se olisi tietenkin ihan mukavaa.

Kielikoulu ei ole harrastuskerho! Mikä on lapsellenne elämässä tärkeämpää: balettikoulu, ratsastus, jalkapallo, tai ehkä sittenkin elävä äidinkieli? Sillä kuulen aina samat argumentit: ”Kun minun poikani ei halua tulla kielikouluun, kun sillä on se uimatunti/jalkapallo jne., enkä minä halua poikaani pakottaa…” Omassa perheessäni lapseni saavat harrastaa mitä haluavat, mutta kielikoulu ei ole harrastus, vaan koulu! Emmehän jätä hampaitakaan pesemättä emmekä turvavyötä kiinnittämättä sitä varten, että ”lapseni ei halua”!

Toinen argumentti: ”Mehän puhumme kotona suomea.” Ja siksi lapsesi osaa hyvin suomea? Niinkö todellakin?! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kielikoulussa tehdään systemaattisesti töitä esimerkiksi oikeinkirjoituksen harjoittamiseksi, puhumattakaan maantiedosta, historiasta, kirjallisuudesta? Mistä ajattelit näiden tietojen ja taitojen tulevan? Tosin oppilaat saattavat kotona kertoa, että ”me vain leikittiin”, eivätkä ollenkaan edes huomanneet harjoitelleensa esim. ”laiva on lastattu” –leikin myötä monikon adessiivia.

Oletteko te vanhemmat itsekeskeisen yhteiskunnan orjia, ja samalla ihmettelette, miten ”toisten lapset voivatkin olla niin itsekeskeisiä”? Jos oppilaat eivät ilmesty tunnille, niin minunko vastuullani on soitella heille ja kysellä tulevatko he, heidän mottonaan ”jos minun kaveri ei tule, niin en minäkään sitten tule”. Voisiko ajatella, että lapsi voisikin tehdä jotain ilman kavereitaan? Tai ainakin vanhemmat voisivat ajatella omilla aivoillaan, jos lapset eivät siihen pysty. Mihin pyrit kasvatuksellasi? Jätätkö keskenkasvuisten lastesi päätettäväksi, mitä heidän elämässään tapahtuu? Eipä ole ihme, jos heistä tulee epävarmoja tai aggressiivisia tai päämäärättömiä. Miten totta onkaan Elisabeth Noelle-Neumannin lause ”Nur grosse Anstrengung bringt ross Freude hervor”.

Minullako on aina oltava aikaa, ja palkkioksi saan vanhempien taholta välinpitämättömyyttä („Luulin, että hän on ilmoittanut sinulle“ tai „kyllähän hän tulisi mutta kun…“) tai suoranaisen selkäsaunan („Mitäs olet niin hölmö että opetat!“)

Minkälainen idiootti oikein olenkaan?

Miksi sitten kuitenkin opetan? Miksi mieheni ja minä lähetämme omat lapsemme kielikouluun, heidän protestistaan huolimatta?

Mitä sinä jätät lapsillesi perinnöksi? Minä annan heille perinnöksi jotain, mitä voin antaa sittenkin, kun minulla ei ole omaisuutta, jotain, mitä ei voi mitata rahassa. Minä annan omille lapsilleni perinnöksi oman kieleni, äidinkielen.

Allensbach, 21.5.1999

Pirjo Werkle