Berliinissä juhlitaan Saksojen yhdistymistä

25 vuotta yhdessä: Musta – punainen- kultainen 
 

Talousvahvuus Saksassa osavaltioittain, euroa.
Bruttokansantuote asukasta kohden, 2014. 

Lähde: Osavaltioiden tilastokeskukset, grafiikka: Süddeutsche Zeitung

Vertailun vuoksi:  keskiarvo Suomessa 2014: € 37 559.
Lähde: http://tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_kansantalous.html

Se oli suuri juhla: neljännesvuosisata sitten päätettiin yhdistymisestä. Miksi saksalaiset idässä ja lännessä ovat kuitenkin niin synkkänä?

Maailmanhistorian suurin byrokraattinen koe alkoi 25 vuotta sitten. Kahdeksan viikon ajan neuvottelua ja koesuunnitelma oli valmis. Melkein tuhat sivua (Saksan valtion lakikirjassa sitten 356 sivua) tekstiä, jossa sanottiin, miten koe järjestettäisiin. Laboratorion johtaja, neuvottelujen johtaja Wolfgang Schäuble – Saksan liittotasavallan sisäministeri, ja Günther Krause, DDR:n  pääminsterin Lothar de Maizièren parlamentaarinen valtiosihteeri allekirjoittivat 31. elokuuta 1990 Berliinin Kruununprinssinpalatsissa (Kronprinzenpalais) ”sopimuksen Saksan yhtenäisyyden aikaansaamisesta”.

Ikinä ennen ei kokonaista valtiota ole lopetettu niin järjestelmällisesti ja pikkutarkasti kuin mitä tuossa sopimuksessa lopetettiin DDR. Sopimus oli tehokkuuden ihmeteko, byrokratian huippusaavutus. Sopimus järjesteli DDR:n armeijan kohtalon ja DDR:n asetuksen maanalaisista käytävistä. Niitä ei enää pian olisi. Itä-Saksassa ei jäänyt kiveä kiven päälle.

18 vuotta aiemmin oli samalla paikalla, Kruununprinssinpalatsissa Unter den Linden –kadulla allekirjoitettu DDR:n ja Liittotasavallan välinen perussopimus. Jos pitää vertauksista, voi nähdä Saksojen erohisstorian ja lännen sodanjälkeiset tapahtumat Saksan valtion lipusta: musta-punainen-kultainen. Kristillisdemokraattien Adenauerin ajan musta sitoi Länsi-Saksan läntisiin valtioihin, sitten seurasi sosiaalidemokraattien Bradtin ajan uusi itäpolitiikka ja sitten yhdistymisen kulta. Jospa se on lehtikultaa? Miten kultaisia yhdistymisasiakirjan sivut ovat, siitä riidellään. Tiedottaja Peter Bender lainaa kirjassaan ”Deutschlands Wiederkehr” (Saksan paluu) yhtä thüringeriläistä: ”Kaikki muuttui paitsi kellonaika ja vuodenaika”. Länsisaksalaisille ei muuttunut mikään, paitsi postinumerot, ainakaan aluksi.

Nykyinen sisäministeri Thomas de Maizière, joka oli mukana DDR-sopimuspuolen neuvottelukomissiossa, on Lothar de Maizièren serkku. Hänet oli Länsi-Saksan kansleri käskenyt komissioon.  Hän muisteli muutama vuosi sitten lännen valmiutta muutoksiin seuraavasti: ”Muutoshalua nolla.”  Senaikainen sisäministeri Schäuble perustelee tätä näin: kyseessä oli DDR:n siirtyminen osaksi liitovaltaa, ”eikä päinvastoin”. Yhdistyminen oli sopimusasiakirjan mukaan Länsi-Saksan laajeneminen, ei kahden samanarvoisen valtion yhdistyminen. DDR-neuvottelija Krause ei ollut siitä pahoillaan: ”Meidät oli valittu likvidoimaan DDR ja järjestämään liittyminen liitotasavaltaan” - näin DDR:n kansankamarin vaalitulos maaliskuulta 1990. 

Peruslaissa oli kaksi vaihtoehtoa toteuttaa yhdistyminen: itäisten osavaltioiden liittyminen artiklan 23 mukaisesti, - ja Saksan uudelleen järjestäytyminen uuden perustuslain kautta artiklan 146 mukaisesti. Uuden perustuslain kannattajilla oli hieno iskulause (”Numero ei ole käytössä”, jolla tarkoitettiin artiklaa 23), mutta sitä ei enemmistö kannattanut. Kohl ja kumppanit kieltäytyivät kokonaan toteuttamasta pitkäkestoisempaa yhdistymisvaihtoehtoa, eli siis uuden, yhtenäisen perustuslain laatimista. DDR:n kansalaisoikeusaktivistit, vihreät ja osa sosiaalidemokraatteja lännessä olivat tätä jälkimmäistä vaihtoehtoa toivoneet. Mutta Kohl piti päänsä, sittenkin vaikka uusi perustuslaki olisi ollut 90-prosenttisesti entisen kaltainen. 

Saksan yhdistyminen olisi ollut erinomainen mahdollisuus korjata perustuslakia. Tilaisuus meni ohi, ei sitä pienintäkään mahdollisuutta muutokseen käytetty, joka oli tuolloin avoinna. Nimittäin artiklassa 5 sanotaan, että olisi voinut ”käsitellä Saksan yhdistymisen yhteydessä perustuslakiin tulevia kysymyksiä tai korjauksia”.  Juuri mitään ei käsitelty. Tosin kirjattiin ”luonnollisten elinolojen suojelu”, ja tasa-arvon edistäminen lisättiin. Mutta muuten – ei mitään. Ei kansalaisten osallistumista, ei kansalaisaloitteita, ei kansan päätösvaltaa. Perustuslaki jäi sellaiseksi kuin se oli ollutkin: perustuslakikomissio 1992/93 ei ollut, koska kristillisdemokraatit niin halisivat, mikään markkinapaikka koota idän kokemuksia, ei mikään foorumi sosiaaliselle itsevarmuudelle. Ne 300.000 toivetta, jota kansa oli halunnut, eivät toteutuneet.  

Mitä olisi tapahtunut, jos? Jos kansalaisten toiveet olisi kirjatti perustuslakiin? Tämä on paljon keskusteltu asia. Jos kansan vaikuttamismahdollisuudet olisi kirjattu perustuslakiin: ehkä suhtautuminen muuhun Eurooppaan olisi positiivisempaa. Olisi tietenkin keskusteltu asioista. Ehkä yleinen tyytymättömyys politiikkaa ja poliitikkoja kohtaan ei olisi niin voimakasta. Se nimittäin on yhä vallalla kansan syvissä riveissä.  

Perustuslain uusi johdantoteksti sisältää yhden valheen. Siellä nimittäin vuodesta 1990 alkaen sanotaan, että ”Saksan yhdistyminen on valmis.” Valmis? Se on liioittelua. Pian yhdistymisen jälkeen idässä alkoi jälki-innostunut masennuskausi; teollisuudesta luopuminen ja yksityistäminen johtivat korkeaan työttömyyteen. Se on kai syy siihen, että tyytyväisyys käytännön demokratiaan on idässä edelleenkin paljon vähäisempi kuin lännessä. 

Ylläolevan alkuperäistekstin kirjoitti Heribert Prantl ja se on julkaistu Süddeutsche Zeitungissa 21.8.2015.