”Muutama
valtava maanvyöry on raportoitu ja on oletettavaa, että maanvyöryjä on syntynyt
monilla taifuunin kohtaamilla alueilla.” Lehdistö kertoo Filippiineille iskeneestä valtavasta taifuunista.
Olinhan siellä minäkin kerran, ensimmäisessä elämässä, taifuunin
iskiessä. Vietimme viikon Filippiineillä, suurimman osan Manilassa, etsien
ihmeparantajakirurgia. Emme löytäneet, tai olisimme, jos olisimme
ilmoittautuneet aikoja sitten. Myöhemmin ystävämme Bodo kävi kuvaamassa
ihmeparantajia, teki filmin ja kirjoitti kirjan. Itse en edelleenkään usko
mihinkään ihmekirurgeihin, mutta ihmetystä silti herättää Saksassa varsin
tunnetun toimittajan Clemens Kubyn TV-filmit ja kertomukset ihmeparantumisista.
Toisaalta – kaikki tiedehän on aina
jäljessä siitä mitä oikeasti elämässä tapahtuu.
Tutustuimme toki Filippiinien museoihin ja kulttuuriin.
Muistan soutelun tekojärvellä, ostamani leveälierisen bambushatun ja bambusxylofonikonsertin.
Taifuunista varoitettiin, ja itse asiassa olikin mahdotonta
lähteä hotellista kovan tuulen takia. Näimme mahtavat aallot ja miten valtavat
pärskeet heittivät vettä rannalle. Kadullekaan ei ollut menemistä tulvivan veden
takia.
Päätimme sitten lähteä katsomaan maailman kahdeksatta
ihmettä, riisiterasseja Banaueen, kun tuulen voima oli vähän laannut ja
reittiliikenne taas alkoi kulkea. Matka Manilasta Banaueen on vain 350 km pitkä, mutta kestää jotakuinkin 9 tuntia. Tuolla
matkalla luulin elämäni ainoan kerran, että en koskaan enää pääse hengissä
kotiin.
Riisiterassit sijaitsevat vuoristossa noin 1500 m
merenpinnan yläpuolella ja peittävät noin 10 km² alueen. Paikalliset asukkaat aloittivat pengertämisen
parituhatta vuotta sitten. Sitä työtä jatketaan yhä, joka 70 astetta jyrkillä
rinteillä. On riisipeltoja, jotka ovat vain pari metriä leveitä. Vuonna 1995
terassit hyväksyttiin UNESCON maailmankulttuuriperinteeksi.
Lähdimme aivan tavallisella linja-autolla. Se ei ollut uusi
eikä moderni, vaikka matka oli koko päivän mittainen. Paikalliset asukkaat
olivat menossa myymään tuotteitaan Banauen torille ja monella oli mukana
kanahäkki kanoineen. Siinä tuuli viuhoi ikkunasta ja kanat kaakattivat. Kätevää
Filippiineillä on se, että englanti on toinen kansalliskieli, joten kielen
puolesta selvisimme hyvin.
Bussi ajeli kovaa vauhtia pitkiä maanteitä. Maisemat
vihreitä, satoi yhä. Näimme paljon ojaan
ajaneita autoja ja sortuneita rakennuksia. Yhden puisen sillan yli pyrkiessä
bussinkuljettaja otti vauhtia ja romisten ylitimme sillan. Sen jälkeen näimme,
miten osa sillasta sortui takanamme…
Bussi aloitti hitaan nousun serpentiiniä pitkin vuoristoon. Ei
mitään suojakaiteita rotkoon tietenkään. Yhä ylöspäin, kunnes vähän ennen
perille pääsyä…. tielle vieri rinnettä alas talon kokoinen kivi.
Bussinkuljettaja
ja rahastaja totesivat, ettei kiertotietä ole, minnekään emme enää pääse.
Satoi. Ja lisäksi tuli pilkkopimeää. Mitäs sitten? Entä jos toinen kivi putoaa rinteeltä meidän taaksemme tai peräti päällemme? Tai koko tie huuhtoutuu rinnettä alas?
Bussilastillinen väkeä astui ulos bussista. Pitkän aikaa
odotettuamme meitä hakemaan tuli joukko miehiä, joilla oli kaikilla isot
sapelit vyötäisillään. Kuten oli myös Manilassa miehellä kuin miehellä. Meidät marssitettiin
– jonnekin, pimeässä yössä pimeään matalaan huoneeseen, ja siellä taskulampun
valossa näimme punkan, johon käydä pitkäkseen. Kylmähän ei ollut, joten mitään
isompaa varustusta tai lämmikettä emme tarvinneet. Minulla ei ole edelleenkään
aavistustakaan, missä ja kenen luona olimme yöpyneet. Siitäkin huolimatta lyhyt
uni maistui.
Aamulla näimme, että olimme yksityiskodissa. Siellä ei ollut
luksusta, mutta kaikki tarpeellinen. Talon väki tarjoili teetä ja leipää.
Meidät kerättiin taloista takaisin bussille. Siellä
bussikuski ja bussin rahastaja ahkeroivat bussin moottorin kimpussa. Meille
kerrottiin, että kaikilla matkoilla on mukana aina kaksi kuljettajaa, jotka
ovat samalla mekaanikkoja. Nyt meille kerrottiin, että emme pääsisi sillä
autolla enää minnekään. Katselimme toisiamme ja totesimme, että matka takaisin
Manilaan on sen verran pitkä, että jos joudumme olemaan vuoristossa toisenkin
yön, emme ehdi lentokoneeseemme.
Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa. Parin tunnin kuluttua kuitenkin bussikuski
ilmoitti, että palataan Manilaan. Ja niin sitten ajelimme vuoristotien takaisin
alas ja monien sortuneiden siltojen takia kuulimme, että oli ollut pakko tehdä
sadan kilometrin mutka matkaan. Illalla sitten olimme taas Manilassa. Tulvavesi
oli kuitenkin sillä välin kaduilta laskenut.
Muistan kyllä hyvin herkullisen kookoskakun Manilasta, mutta en muista mitä tuolla matkalla söimme, muuta kuin tuon aamiaisen
filippiinojen kotona. Emmehän koskaan tehneet mitään valmismatkoja, ja olimme
tottuneet omavaraisuuteen, eli varsin todennäköisesti olimme ostaneet eväät
mukaamme. Olen aina ostanut mitä on ollut ja syönyt sitä mitä on tarjottu enkä
koskaan ole siitä sairastunut. Tuolloin minulla ei juuri rahaa ollut, mutta se
ei estänyt matkustamista maailmalla. Omatoimimatkailu kun ei juuri mitään
maksa, ja toisaalta sillä tavalla näkee enemmän ja tutustuu ihmisiin, eikä maailmankuvaa väritä etupäässä media. Varmimmat
mielipiteet ovatkin aina niillä, jotka eivät ole koskaan käyneet missään ja
jos, aina kolmiulotteisella nojatulimatkalla. En tässä mitenkään väheksy
Mallorcaa, vaan sitä, että kun lähdetään kotoa, halutaan kuitenkin tanssiravintolaa
Hampuriin ja lounasta kello 11, eli halutaan kaiken olevan samanlaista kuin
kotonakin.
En siis koskaan nähnyt Banauen riisiterasseja. Matka jatkui
seuraavana aamuna Tokioon, jossa odottivat uudet, toisenlaiset seikkailut.
Paljon myöhemmin kävin Manilassa uudelleen ja sain todeta,
että kovin oli kaupunki moderniksi muuttunut!
:-)
