Vielä paluumuuttajan ajatuksia. Eija Wager: Paluumuuttajan päiväkirja

Paluumuuttajaa kohdellaan Suomessa samalla tavalla kuin maahanmuuttajaa: etäisesti, epäystävällisesti, byrokraattisesti. Oma kokemukseni oli enimmäkseen: ”Mene sinne mistä tulitkin”.

Eija Wager on kirjoittanut omasta paluumuutostaan Italiasta Suomeen kirjan ”Paluumuuttajan päiväkirja” vuonna 2008. Sen on kustantanut WSOY. Yllättävää sinänsä, sillä WSOY on minun mielestäni nimenomaan sitä yhtä ainoaa ”supisuomalaista” aatetta kannattava, oman arvonsa tunteva, eriäviä mielipiteitä hyljeksivä kustantamo. Ei ihme, että Sofi Oksanen lähti, minusta oli itsestään selvää, että joku päivä näin tulisi tapahtumaan. Mutta Eija Wager onkirjeenvaihtaja, kirjeenvaihtaja on nimi, joten...

Eija Wager kirjoittaa tietenkin Italiasta, josta minulla ei ole muuta aavistusta kuin muutaman tuttavani ja nykyisten asiakkaitteni kertomukset ja maittemme väliset vertailut sekä lyhyet lomapyrähdykset. Silti katson, että myös Keski-Eurooppa on tietynlainen Italia. Siellä opetetaan jo koulussa argumentoimaan ja olemaan jotain mieltä sekä myös perustelemaan mielipiteensä. Siksi kai saksalaisia pidetään penetrantteina ja pedantteina. Minun saksalais-suomalaiset lapseni ovat saaneet kokea, että heitä pidetään paitsi kohteliaina, myös itsevarmoina. Saksassa media on hyvin perusteellista ja siellä otetaan asioista perin pohjin selvää, jokainen mielipide on aina perusteltu eikä minkään massan yhteinen tuote. Siksi varsin usein katsonkin Saksan median kautta suomalaisia ilmiöitä, sillä täällä ei koskaan voi olla ihan varma siitä, onko median kertoma edes totta. 

Eijan kertomus Kela-kortin saamisen vaikeudesta nauratti ja itketti. Noin tuon koin oman poikani kohdalla ja noin sen kokevat asiakkaani, maahanmuuttajat. Maksaa saa kyllä ja heti, mutta etuuksia tulee jos tulee kuukausien kuluttua, ja etenkin tämän saavat kokea EU-kansalaiset.

Toivoisin, että paluumuuttajat jollakin tavalla huomattaisiin Suomessa, sillä hehän tuovat juuri sitä kansainvälisyyttä, jota täällä niin kiivaasti halutaan. Paluumuuttajalla suomen kielessä tarkoitetaan sitä paitsi ihan muuta kuin mitä sana varsinaisesti sanoo. Eivät inkeriläiset ole paluumuuttajia, vaan maahanmuuttajia, samalla tavalla kuin olivat Fazerit, Pauligit, Sinerbychoffit ja Gutzeitig aikoinaan.

Ei tosin lainkaan oteta huomioon, että kansainvälisyys ei ole itseisarvo. Se syntyy itsestään kanssakäymisestä muunmaalaisten ja muualla kokemuksensa hankkineiden ja paikallaan pysyneiden välillä, jos sille annetaan tilaa ja ennen kaikkea hyväksytään erilaisuus.

Omasta paluumuutostani nyt viisi vuotta. En vieläkään ole sopeutunut Suomeen, vaikka minulla onkin kaikki hyvin. Hyvin monet ovat sanoneet, että olen ”erilainen” suomalainen. Sitä se kai on se, että uskaltaa sanoa mitä ajattelee.

Siteeraan seuraavassa muutamia kappaleita Eijan kirjasta.

”Kaikesta vertailemisesta ja tuntemusten tarkkailemisesta nouse päällimmäiseksi ja hallitsevaksi hyvä tunne siitä, että osaan kahta kieltä niin hyvin että voin ottaa vastaan ja kokea kielen kantamat ja välittämät kerrokset, uida ja sukeltaa niissä kuin kotipihan lähteessä. Kielen kautta tytöillenikin jotka eivät ole koskaan asuneet lomakausia pitempiä aikoja Suomessa, suomalaisuus on tullut vahvaksi osaksi heidän identiteettiään. Hämmästyin usein kun näen, kuinka paljon he suomalaisuudesta tietävät ja miten luonnollisen sinuja he ovat sen kanssa, miten luonnollisesti sen eri tasot ovat osa heidän olemustaan.

Nuorista naisista tulee mieleen, että suomalaisten tyttöjen puhetapa on muuttunut oudoksi. Se on ylös alas soljuvaa vääntämistä: puhutaan paljon sisään hengittäen ja nostaen koko ajan ääntä niin että puhe kuulostaa siltä kuin puhuja olisi tukehtumassa. Naukuva, kiemurteleva äänenkäyttö ja puhetapa vaativat kaulan venyttämistä, joten pää vedetään viistosti sivuun. ”

”Yllättävää mutta on melkein vaikeampi tottua kevään valoon kuin syksyn pimeyteen ja kaamokseen. Eräs kollegani sanoi, että kesän valo korvaa talven pimeyden. Mutta tässä lohtumatematiikassa jokin mättää. Pimeät päivät ja valoisat yöt eivät ole sama asia – nukun yöt kesälläkin ja olen hereillä päivisin talvellakin. Suomalaiset rakastava tai on opetettu rakastamaan valoisia öitä; ulkomaalaiselle ne ovat eksoottisia mutta eivät kadehdittavia. Monet saapuvat tänne mustien silmäsuojusten kanssa saadakseen öisin unta. Italialaiselle anopillenikin se oli kaikkea muuta kuin hieno kokemus. Hän muistelee yhä nukkumisen vaikeutta, kun ei ollut ikkunaluukkuja joilla pimentää huone. Oli nukuttava silmäsuojusten kanssa ja silti valo pyrki unen läpi tajuntaan.”

”Maatilan tukikoulutus Lohjalla. Maatilallinen, elinkeinonharjoittaja, yrittäjä, yksityinen – minä hajoaa. Peruslohko, kasvulohko ja pari tusinaa lomaketta 101A, 101B, 103 A ja niin edelleen, lomakelistalomakkeita, lohkokohtainen kirjanpito, hoidettu, viljelemätön tai kesanto, kesannointikelpoisuus, kesannointioikeus ja sen tasaosa, sokerilisäosa, muu lisäosa, arvo, tarralappu, varanto… Lypsävä ei ole Mansikki tai Mustikki eikä edes lehmä vaan 0,25 eläinyksikköä. Vain yhdestä asiasta olen koulutuksen jälkeen varma: suomalaisissa maanviljelijöissä ja karjankasvattajissa on täysin sama haju kuin meidän italialaisissa kollegoissaan.…”

”Suosikkiohjelmani radiossa on sunnuntain Kansanradio, jossa kansalaiset voivat puhua suunsa puhtaaksi. Sen sijaan jäin taas kerran kuuntelemaan nyrpistellen ”virallista” keskustelua, sitä korkealentoista väittelyä siitä, kuka saa sanoa mitä, kuka saa ja kuka ei saa lausua mistäkin asiasta mielipiteensä, millä perusteella ja missä muodossa, kenen pitäisi puhua vaikka on hiljaa ja kuka taas puhuu vaikka pitäisi pitää suunsa kiinni – sellaista suutari pysyköön lestissään –ajattelua. Joku ay-mies sanoi jopa tasavallan presidentille, että hänen on pidettävä suunsa kiinni ay-asioista.

Italiassa ei voi syntyä hälyä siitä, että joku on puhunut ja lausunut mielipiteensä, vaan siitä jos joku yrittää rajoittaa toisen sananvapautta ja oikeutta sanoa mielipiteensä mistä asiasta tahansa. Sananvapaudelle ei hyväksytä rajoja, vaikka sitä kulissien takana ohjaillaankin.

Meillä puhutaan roolien kautta. Se ei ole keskustelua vaan virallista kannanottoa. Halutaan että mielipiteet muuttuvat roolien kautta ”tiedoksi”, jota ei kyseenalaisteta. Puhujan on aina selitettävä, minkä nimissä hän puhuu. Oma nimi ei riitä eikä titteli ”kansalainen”.

Keskustelun valjastaminen ja rajoittamien roolikeskusteluksi on kai mahdollista, koska vapaaseen spontaaniin mielipiteiden vaihtoon ei ole osanottajia. Ei ole sellaisia joiden persoonallinen voima olisi niin suuri, ettei kukaan kyselisi titteleiden perään  intellektuelleja kulttuurielämän vaikuttajia. Keskustelu typistyy lausunnoiksi, kuun siitä puuttuvat roolit ja rajat rikkovat julkiseen keskusteluun osallistuvat intellektuellit, voimakkaat kommentaattorit ja karismaattiset mielipidejohtajat. Missä on älymystö, vapaat vaikuttajat, jotka puhuvat ajattelunsa ja viisautensa äänellä ilman rolleja? Nyt puhuvat vain ne, jotka puhuvat virkansa puolesta, ja he pitävät samalla tiukasti kiinni puhereviiristään.

Missä ovat näkyvät ka kauas kuuluva foorumit, joissa syvennetään ja väitellään , joissa myllyyn voidaan vapaasti heittä koko syntyvien ajatusten kirjo, joissa sana on vapaa – vapaa kaikista yhdenmukaisuuspaineista ja sisältäpäin ohjautuvasta sensuurista? … ”