Äiti tappoi itsensä ja lapsensa.
En puolla minkäänlaista murhaa, itsemurhaa enkä toisten
ihmisten tahallista vahingoittamista. Katri Mannisen Kutrin blogi kuitenkin
pysäytti. Ja on näitä muitakin.
Juuri näin asia menee. Ja meidän jokaisen, joka ikisen tehtävä on
huolehtia lähimmäisistämme, eikä siihen isoja ihmeellisiä tekoja eikä useinkaan
yhtään rahaa tarvita. Rakasta siis lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ei pelkästään
omaa sukuasi. Eikä pelkästään maahanmuuttajia. Myös niitä, jotka kamppailevat
jaksamisen äärirajoilla. Raamatun "veljiä ja sisaria" ja "lähimmäisiä" ovat muutkin kuin pelkästään biologiset veljet ja sisaret ja vieressä asuvat naapurit. Vaikka en lainkaan hyväksy, ymmärrän Rautalammin turman
taustoja.
Muutettuamme Frankfurtiin meillä oli ulkoisesti kaikki hyvin.
Olimme juuri rakentaneet talon Frankfurtiin, ja miehelläni oli uusi hyväpalkkainen
työpaikka. Koska Frankfurt on iso, kansainvälinen ja mielenkiintoinen kaupunki,
hän jäi useimmiten työn jälkeen milloin mihinkin, ei juopottelemaan kapakkoihin,
sillä sitä ei saksalainen tee, vaan katsomaan sitä tätä tuota näyttelyä,
näytelmää, tai kuuntelemaan sitä tätä tuota esitelmää, konserttia, ties mitä. Talossa tehtiin vielä sisätöitä, työmiehiä ramppasi talossa kantamassa
kuraa sisään. Muistan tulistuneeni appivanhemmilleni, siksi että heitä piti kestittää,
kun voimat riittivät juuri ja juuri lapsista huolehtimiseen. Mies ei tehnyt
kotona yhtään mitään. Yhtään kertaa ei tehnyt ruokaa. Ei yhtään kertaa syöttänyt poikaansa eikä vaihtanut pienen
poikansa vaippoja. Kun tuli kotiin, lämmitti saunan, mutta minulle ei liiennyt
sen vertaa aikaa, että olisi huolehtinut lapsista edes sen ajan, että olisin
käynyt saunassa. Kotona
kaksi pientä lasta. Tunsin olevani lopen uupunut. Valvoin yöt ja itkin itseni
uneen. Muistan hyvin pienen tyttäreni parivuotisena lohduttaneen
minua: "Älä äiti itke, mehän olemme sinun kanssasi."
Totta kai jaksamisessa on eri asteita ja eri ihmiset ovat
erilaisia. Ystäväni, jolla oli uusi talo ja kaksi pientä lasta ja kokopäiväinen
työ, sanoi jäädessään äitiyslomalle kolmatta lasta odottaessaan: ”Tuntuu kuin
olisin oikeasti lomalla”. Samalla tiedän montakin, jotka olivat uupua yhden
lapsen hoitamiseen. Toki täytyy tietää, että Saksassa ei ollut mitään, ei
yhtään mitään niistä elämän helpotuksista, jotka jokaiselle perheelle Suomessa
ovat itsestään selviä. Vain terveydenhoito on paremmalla mallilla kuin
Suomessa. Suomalaiset tuttavat aina kysyivät, miten ihmeessä saan aikani kotiäitinä kulumaan. Sellaista ei saksalainen koskaan kysyisi, sillä kaikki äidit tietävät, että kaikki pitää tehdä itse. Tässäkin näkyy ihmisten tietämättömyys. Olisi ensin hyvä ottaa selvää asioista, ennen kuin tuomitsee.
Saksassa puurretaan ja ollaan ahkeria, kenenkään mieleenkään ei
tulisi lorvia laiskana kotona. Sitten Suomessa ihmetellään, miten Saksan talous
elää ja voi hyvin! Ja kaikista viimeaikaisista pelotteluista huolimatta Saksan talous on yhä kasvussa.
Mutta aika paransi haavat. Taloudellista tilannetta
parantaaksemme otin hoitolapsia, aloin tehdä käännöstöitä, kävin kursseja,
ompelin kaikki vaatteemme ja kasvatin vihanneksemme itse. Paljon myöhemmin sama
toivottomuuden tilanne tuli uudelleen vastaan, mutta silloin hain ammattiapua. Ja sain tuolloin kokea, mitä on oikea lähimmäisenrakkaus.
Ymmärrän, että joskus ei vain jaksa. En pysty käsittämään,
miten vanhoillislestadiolaiset naiset jaksavat ja kestävät. Heillä täytyy olla
ihmemiehet? Enkelin suojelus? Nostan hattua, te vahvat naiset.
Luin myös Kutrin kirjoituksen, en tiennyt että teksti oli Katri Mannisen. Kun itse olen lähtöisin Rautalammilta, haluan korjata, että kyseessä oli ylä-savolainen Rautavaara, vaikka kyllä Rautalammillakin on joskus sattunut kamalia asioita.
VastaaPoistaKolmen lapsen (kaikki perätysten) äitinä, silloin itse vielä nipinnapin täysikäisenä, olin usein voimieni äärirajoilla, univelkaa, talous tiukalla, mies opiskeli. Onneksi oli turvaverkkona lähisukulaiset vaikkakin välimatkan päässä. Jotenkin sitä skarppasi ja uskoi huomisen helpottavan. Kaikki eivät ole yhtä vahvoja, väsymys voi olla ylivoimaista.
Olemmeko sulkeneet silmämme lähiympäristön hädälle? Jälkeenpäin sitä havahtuu, mutta apua pitäisi pystyä tarjoamaan lähimmäiselle riittävän ajoissa. Miksi emme?