Hampurin sataman syntymäpäivä 2008

Ai ettei satamalla voi olla… no, saksalaisilla on taipumus juhlia milloin mitäkin. Aina ja kaikkialla. Toukokuun ensimmäisessä viikonvaihteessa Hampurin sataman syntymäpäivää. Se on iso kyläjuhla, nykyisin vasta kunnostetussa makasiinirannassa, Kehrwiederspitze / Niederbaumbrücke. Vieraita käy puolitoista miljoonaa… Hampurissa itsessään on noin kaksi miljoonaa asukasta, pienemmissä rajanaapurikaupungeissa heti ympärillä toiset kaksi miljoonaa. (Poikani kommentti, kun hän alaikäisenä ja Hampurissa asuneena halusi yksin Pietariin ja sanoin että Pietari on iso kaupunki: ”Niin että Hampuri sitten muka ei ole, vai miten?”)

Vuonna 1189 Hampurin kaupunki sai keisari Friedrich Barbarossalta vapaakirjeen, joka antoi asukkaille vapaan pääsyn Elbelle. 

Vuonna 2008 sataman 819-vuotisjuhlien syntymäpäivävieras oli Suomi. Minulle vuoden ehdoton kohokohta oli, että sain siellä keskustella Tarja Halosen kanssa. Aihe tosin oli… tylsä :-(

Siis Tarja kävi kaikilla suomalaiskojuilla jututtamassa näytteilleasettajia, joiden apulaisen minäkin siellä toimin. Sain myös seisoa ihan vieressä ja kuunnella hänen avajaispuheensa. Tarja puhui kolmella kielellä, sekosi sanoissaan ja nauroi itselleen, ja yleisö hurrasi. Vei yleisön täysin mukanaan. 

Tässä Tarja Halosen pari tuntia ennen avajaispuhetta kirjoitettu teksti: http://www.tpk.fi/Public/default.aspx?contentid=177469&nodeid=41412&contentlan=1&culture=fi-FI

Minä olin lahtelaisen Lahden seudun matkailun ja lahtelaisen Tuoterenkaan osastolla opettamassa pelaamaan mölkkyä. Meillä oli käytössämme juhlakenttä, jossa kaikki varsinaiset tilaa vievät juhla- ja messutapahtumat, kuten nämä avajaiset esimerkiksi, pidettiin. Sää oli kaunis ja väkeä kävi, ja yleisöllä oli mukavaa. Kaikilla messuilla juuri se ”itse tekeminen” vetää väkeä, ja niin meillä neljä pitkää päivää paahtavassa auringonpaisteessa hypätessämme sen kun hiki vaan lenteli! Mölkky onkin varsin hauska peli. Kotona pojat pelasivat takapihallani vielä pitkään. 

Tässä Haapasen Juha neuvoo pelin kulkua paikalliselle TV-ryhmälle.

Eikä muukaan ohjelma ollut pahimmasta päästä. Seinäjoen kaupunginorkesteri ja tangokuningas tanssittivat ;-) Ohjelmaa oli vaikka minkälaista, kaikkea laidasta laitaan, etenkään laivoja unohtamatta. Varsin vaikuttava illan ilotulitus ja laivojen jäähyväiskonsertti… kun sadat isot paatit tuuttaavat yhtä aikaa, se kuuluu ja menee luihin ja ytimiin!

Ach, miten minä tuota kaupunkia rakastankaan!

Antaako periksi vai ei?

Kaksi viime aikojen uutista, joilla ei ensin näkemältä näytä olevan mitään tekemistä keskenään, mutta jotka kertovat mielestäni kuitenkin mielenkiintoisen tarinan.

Ensinnäkin, on USA:n presidentti Barack Obama. Hän sanoo ihan tosissaan, että hän ”haluaa nähdä sen miten amerikkalainen menee Marsiin”. Mies täyttää pian 49, odotettu elinikä USA:ssa on 77 – joten se antaa hyvin tarkan ajankohdan. Aivan kuten silloin muinoin, kun Kennedy asetti tavoitteekseen päästä kuuhun, on kansa innostunut, kansallistunto kasvaa taivaisiin; vetäjä, moottori on taas saanut suuria aikaan. Presidentti tekee kansastaan tiimin, jolla on yhteinen päämäärä, kansa on ylpeä ja uskoo tulevaan – ja unohtaa (tietenkin myös) ison osan jokapäiväisiä ongelmiaan. Obama osasi.

Ja sitten on Kreikka. Se oli kerran läntisen kulttuurin kehto, suurten filosofien kotimaa, Euroopan äiti. Ja nyt? Pohjamudissa. Eikä pysty edes vähäisessä määrin tarkastelemaan omia ongelmiaan saati yhteisestä tahdosta niistä selviämään. Hm… puuttuu vetäjä, moottori? Ihan niin yksinkertaista se ei sentään ole. Kreikka on nimittäin oikeastaan meidän aikamme symboli. Itävaltalainen rahoitusalan asiantuntija Martin Theyer sanoo: „Kreikka ei ole yksittäinen tapaus – kun katsotaan viimeisten 20 vuoden talousskandaaleja, näkyy selvästi, että kehitys kulkee siihen suuntaan, että velat pyritään piilottamaan ja niistä pyritään vaikenemaan. Ensin oli sellaisia kuin Enron, nyt ne ovat kokonaisia valtioita.”

Amerikkalaista lennokkuutta, kreikkalaista epätoivoa: molemmilla on meille opetus. Jos tilanne on toivoton, voi antaa periksi. Tai sitten voi antaa itselleen, työtovereilleen ja kumppaneilleen selvän vision, saavutettavissa olevan tavoitteen, sellaisen joka ei ole liian kaukana eikä liian vaikea saavuttaa. Sellaisen, joita jokainen valmentaja ja jokainen johtaja joka päivä joutuu tekemään. Kaikki tekevät parhaansa, kun johtaja saa heidät innostumaan. Se on meidän tehtävämme, minun, sinun.

Hauskaa henkilökohtaista matkaa Marsiin toivottaa
Heinrich Kürzeder

Motivaatio- ja koulutusyritys 5-sterne-teamin viikkokirjeestä 4.5.2010
http://www.5-sterne-trainer.de/

Kylpytynnyri

Se on sellainen iso tynnyri, johon laitetaan vettä, lämmitetään se ja kylvetään. Pakkasellakin ja kun lunta on maassa. Saksalaiset tykkäävät. Kesällä kylmää vettä tynnyriin, tietenkin…

Puuseppa-ryhmän (ä-pilkkujen puuttuminen ei ole lyöntivirhe!) markkinointiasoissa olin esittelijänä myös metsämessuilla Pohjois-Saksan metsissä, Trappenkampissa 19. ja 20. syyskuuta 2006. Esillä olivat kaikki Puuseppa-ryhmän tuotteet, lämpöpuinen suomalainen AMH-Puun kylpytynnyri tietenkin myös.

http://www.amhpuu.fi/

Paikalla oli yhteistyökumppanimme, puualan tukkiliikkeen Johannes Fries GmbH & Co. KG:n edustaja, johtajan henkilökohtainen assistentti. Ja sääkin kaunis ja aurinkoinen, ja sen mukana paljon yleisöä. Yhdessä taittelimme esitteitä. Me pidimme tynnyrin pesässä tulen ja kutsuimme yleisöä kylpemään. Harva siinä vaatteitaan riisui, paitsi:



Ensimmäisen messupäivän iltana sovittiin yhteistyökumppanini kanssa, että hoitaisin messuesittelyt ja kylpytynnyriasiat seuraavana aamuna yksin. Piti siis tulla varhain, tehdä tuli ja lämmittää vesi. Illalla luokseni tuli yksi paikalla ollut esittelijä, ”Sauensäger”, sikojen sahaaja – metsuri ja metsänhoitaja, joka tekee moottorisahallaan pölleistä sikoja ja kaikenlaisia muitakin veistoksia.



http://www.sauensaeger.de/

Hän tuli kysymään, saisiko luvan pitää veden lämpimänä ja saisivatko illalla metsurikilpailuun osallistuvat käydä kylpemässä, kun viettävät iltaa myöhemmin yhdessä. Sikojen sahaaja Andreas Martin kertoi, että hänellä on kotonaan tuollainen kylpytynnyri ja hän kyllä tietää mitä pitää tehdä. Silloin en tuntenut miestä enkä tiennyt, että hän on Saksassa jotakuinkin kuuluisa ja että seuraavana vuonna hän tulisi voittamaan veiston Euroopan mestaruuden. Harkitsin hetkisen ja lupasin sitten, kysymättä keneltäkään mitään.

Vietin yhden unettoman yön. Tynnyri ei ole ihan halpa, entäpä jos se olisi aamulla rikki?

Ja kuinka ollakaan, aamulla jouduin moottoritiellä ruuhkaan ja myöhästyin reilusti avajaisista. Ajattelin itsekseni, että ennen kuin saan veden lämpimäksi, mahtaa olla puolipäivä ja koko juttu turhaa…

Mutta saavuttuani aamulla messualueelle näin mielestäni ihmeen: tynnyri oli peitetty sille kuuluvalla peitteellä, vesi oli lämmintä ja tuli paloi kamiinassa! Kaikki valmiina TV-ryhmää varten.

Kylpytynnyri oli sitten seuraavan päivän kuuma puheenaihe. Väkeä lappasi kysymään ja katsomaan, että minullako se sellainen on. Tätä markkinointia ei valitettavasti voinut jatkaa, kun ei ollut määrärahoja, vaikka hanke sinänsä olikin Leader+ ja EU-rahoitettu, niin nekin tynnyrin siirrot jouduin sitten itse maksamaan omasta pussistani, joten taloudelliseksi tappioksi minulle se markkinointi loppujen lopuksi kävi. :-(

Vaan elämähän tunnetuksti jatkuu! Tänä vuonna helmikuussa sain nämä kuvat entisestä kotikunnastani Pohjois-Saksasta…

Saksalainen sauna = kärsimys

Tämä on tietenkin mielipide. Saksalaiset ovat aivan eri mieltä. Nyt minulla on puilla lämpiävä sauna, ja nautin siitä. (Se onkin sitten ainoa asia josta Suomessa nautin. En keksi edelleenkään, lähes kaksi vuotta muuttoni jälkeen, yhtään muuta asiaa joka on niin erinomainen, että sen takia haluaisin välttämättä asua Suomessa. Jos se minusta yksin riippuisi, olisin mennyt jo. )

Tuoreena Saksaan muuttaneena kaipasin saunaa kovin. Harjoittelijana ollessani kävin Tulla-Badin, Karlsruhen vanhan uimalan saunassa. Se oli jotakuinkin yllätyksellinen paikka, iso, persoonaton ja ylikuuma, mutta olinhan siellä yleensä ihan yksin ja sain tehdä mitä hyvänsä. Tai siis mitä saunassa nyt tehdäänkään.
 

Jonkin verran yllättynyt olin siitä, että kaikki saksalaiset olettavat, että suomalaiset miehet ja naiset käyvät yhdessä saunassa. Ensimmäinen yhteissaunakokemus oli aika neutraali, mutta se ei ollut lainkaan neutraalia, kun työpaikalla samat tyypit kävelivät vastaan puku päällä ja tervehtivät iloisesti, kuten saksalaiset totta kai tekevät. SE jäi mieleen!

Saksalaiset ovat jämptiä väkeä ja yhtä jämptiä on heidän saunomisensa. Lämpötila hyvin kuuma, kosteutta ei lainkaan, kerran tunnissa löylynheittäjä – tai joissakin paikoissa sellaisen saa nappia painamalla ihan omaan tahtiin – ja sen jälkeen mahdoton pyyheliinojen pölytys, jotta lämpö leviäisi tasaisesti saunahuoneeseen. Sitten tiukka tuijottaminen tiimalasiin, kun saunassa olon aika on tarkoin säädelty. Ensin istutaan niin ja niin monta minuuttia alalauteella, sitten niin ja niin monta minuuttia ylälauteella. Muistaakseni yhteensä kahdeksan minuuttia. Saunan jälkeen jääkylmä suihku, tietenkin oikeassa järjestyksessä, aina sydämeen päin, ja sitten lämmin jalkakylpy. Ja hygieniaa ei tietenkään saa unohtaa: perusteellinen peseytyminen ennen ja jälkeen saunan.

Leopolshafenissa meidän kerrostalossa oli yleinen sauna ja kerran viikossa naisten vuoro. Ah onnea, ilman miehiä. Kävin saunassa siis kerran viikossa tuttavani, itävaltalaisen Evan kanssa. Nousin heti ylälauteelle, kuten tapani on. Sain siitä nuhteet. Meninpä kerran heittämään löylyä ihan itse. Siitä vasta sanominen seurasi! Missään tapauksessa ei saa mennä heittämään kiville vettä, siitähän nousisi ilman kosteus! Menin niin ällikälle, että en saanut sanaa suustani, vaan poistuin vähin äänin.

Pukuhuoneessa sain vihdoin hämmästykseni talttumaan ja sain sanotuksi moittijalle, että meillä Suomessa… Siitä seurasi tuhannet anteeksipyynnöt, ja sitten minun piti kertoa juurta jaksain, mitä suomalaisessa saunassa tehdään. Sen kokemuksen jälkeen olen kertonut saksalaisille ykskantaan enää vain sen, että suomalaisen saunan ainoa sääntö on, ettei sääntöjä ole.

Muutettuamme Frankfurtiin rakensimme sinne talon ja tietenkin saunan, talon kellaritiloihin. Aikamoinen riita syntyi apen kanssa siitä, millainen saunan pitää olla. Hän oli himosaunoja, ja meillä kirvesmiehenä ja apulaisena, sillä alkuperäiseltä koulutukseltaan hän oli puuseppä, mutta sota-aikaan kouluttautunut insinööriksi ja toimi viimeiseen asti Saarbrückenin signaaliosaston päällikkönä. Se oli silloin. kun tuo toiminta oli mekaanista, digiaikaa hän ei enää nähnyt. Saunaan siellä emme olleet koskaan tyytyväisiä, joten seuraavaan taloon päätimme rakentaa toisenlaisen saunan.

Kolmelta saunan valmistajalta pyydettiin tarjous, ja Allensbachin taloa kävi sitten katsomassa kolme eri edustajaa. Yhteenvetona sanoisin, että Saksan suurin ja kaunein – Klafs – oli se, jolla oli kaikkein vähiten käsitystä saunasta. Edustaja ehdotti, että laittaisimme sen olohuoneeseen, kokolattiamatolle. Ei meillä ollut mattoakaan vaan parketti – no, sekin kuulemma käy. Kun kysyin että entäs löyly, niin edustaja sanoi, ettei saunassa ole kosteutta lainkaan. Kaikki kolme edustajaa moittivat kukin aina toisia, että he eivät tiedä mitään. Missään en ollut sitä ennen enkä ole sen jälkeen kuullut tuollaista toisten firmojen panettelua!

Emme voineet päättää mitään tuollaisten moiteryöppyjen perusteella, joten kysyin Suomesta arkkitehdin neuvoa. Ja syntyihän se ratkaisu siitä sitten. Ilmastointi, siis tuloilma saunaan ja poisto pesutilasta piti järjestää toisin, mutta kellariin pystytettiin hirsinen sisäsauna, joka ostettiin Gisiltä Duchtlingenista, ja viereen ostettiin iso tamminen kylpytynnyri. Minä kaakeloin lattian, mieheni paneloi pesuhuoneen seinät.

Siihen aikaan saunan valmistajia oli vain nuo kolme ja lisäksi B & S Suomesta, mutta senaikaisen Suomen markan yliarvostuksen mukaan suomalainen sauna oli tasan kaksi kertaa kalliimpi kuin muut. Nykyisin valmistajia on monia kymmeniä. Ja toki itsekin voi saunan tehdä. 


Valmistaja sitten neuvoi, miten rakennuspaketti pitäisi asentaa. Varsinkin seinien ja lattian väliin olisi pitänyt laittaa tiivisteet. Me vähät siitä välitimme, laitoimme nurkkien alle kaakelit erottamaan seinät lattiasta, ja oven alle reilusti ilmatilaa. Loppujen lopuksi myyjä luovutti ja sanoi vain, että mitäpä hän suomalaista sauna-asioissa neuvomaan… Näytimme arkkitehtimme ohjeet. Se oli jotain hänelle aivan ennenkuulumatonta!

Sauna toimi hyvin ja toimii kai vieläkin. Ainostaan talo ei enää ole minun.

Nykyisin Saksassa on lähes joka talossa sauna. Nyt kun tiedän, millaista joutavan jauhamista suomalaisten markkinointi on, ymmärrän, miksi ruotsalaiset saunanvalmistajat vetivät saunan viennissä Saksaan pitemmän korren.

Tilauksia. Konsertti Hampurin merimieskirkossa

Asuin etelässä, Hilzingenissä, Riedheimin kylässä siellä tulivuoren rinteessä vuonna 2005. Olin Saksan kielikoulujen pedagogisen neuvoston jäsen ja osallistunut neuvoston kokoukseen Saksan evankelisen kirkon keskuksessa Hannoverissa. Sen jälkeiseksi viikoksi olin sopinut markkinointikierroksen asiakkaan kanssa eri puolilla Saksaa. Minun piti hakea hänet Hampurin lentokentältä lauantai-iltana. Jäi yksi päivä ylimääräistä aikaa.

Mitä sillä ajalla? Totta kai Hampurissa tekemistä löytyy, ja saan usein viettää aikani yksin. Olen tottunut käymään teatterissa ja konserteissa ja näyttelyissä aina yksin. Myöhemmin sitten, 2006, Hampurista tuli kotikaupunkini ja minulle hyvin rakas, mutta tuolloin en siellä juuri ketään tuntenut. Päätin ensin mennä merimieskirkolle nauttimaan kirkon kahvilan erinomaisista korvapuusteista, ja miettiä sitten mitä tekisin seuraavaksi. ”Tilasin” itselleni mukavan päivän.

Kirkolla minulta kysyi nuori mies, moottoripyörävarusteissa, satunko tietämään miten pitkä matka on Rostockiin ja miten kauan kestää, ja satuinhan minä, kun olin monet kerrat Hampurista Rostockiin ajanut, olinhan jo tuolloin tuonut erinäisiä autoja Suomeen. Moottoritie numero 20 oli tuolloin työn alla ja kiertotietä kosolti. Mies kiitti tiedosta, ja se oli sitten siinä.

Jonkun ajan kuluttua alkaa merimieskirkon kirkosta kuulua laulua ja soittoa. Mozart siellä kaikuu ja muukin tuttu oopperamusiikki. Avaan hiljaa oven ja astun tyhjään kirkkoon.

Tämä äskeinen tien kysyjä siellä laulaa, moottoripyörävaruisteissaan, ja häntä säestää noin ikäiseni nainen. Kirkossa on erinomainen akustiikka. Istun hiljaa ja kuuntelen ja nautin.

Laulun ja soiton päätyttyä menen ja kiitän ikiomasta konsertista. Jäämme juttelemaan, sitä kuuluisaa small talkia. Hetken kuluttua pianisti kysyy, onko meillä kiire. ”Ei oikeastaan”, sanomme molemmat. ”Sitten kutsun teidät lounaalle – minulla oli eilen vieraita ja tein heille juustofonduen, sitä on vielä riittämiin meille kolmelle.” Kiitämme molemmat ja päätämme lähteä tämän pianistin kotiin.

Sillä aikaa kun tämä emäntämme valmistelee ruuan ja kattaa pöydän, hän neuvoo meitä tutustumaan Hampurin vanhaan kaupunkiin, siihen kaupunginosaan, jossa hän asuu. Talot ovatkin viehättäviä. Kumpikaan meistä ei tunne Hampuria kummemmin, joten otamme kiitollisina neuvot vastaan.



Osoittautuu, että laulaja on suomalainen kiinteistövälittäjä, jonka harrastus on klassinen laulu, ja että emäntämme on Hampurin entisen konsulin ensimmäinen vaimo, ja sveitsiläinen. Hän jäi eron jälkeen asumaan Hampuriin ja myös Helsinkiin. Konsulista ilkeät kielet olivatkin jo etukäteen huhuilleet, että hän oli juossut nuoren naiskauneuden perässä, aivan kuten muutkin miehet, joilla on vähänkin nimeä tai valtaa tekevät, huomaamatta että tekevät itsensä siten naurettaviksi.

"Sattumoisin" tämä mies oli harjoitellut viimeksi juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" pianisti oli samoin harjoitellut juuri nuo laulut, ja "sattumoisin" tämä oli heille tullut puheeksi, ja "sattumoisin" olin siellä merimieskirkolla juuri sillä hetkellä, kun he päättivät musisoida yhdessä...

Lähdemme fonduen ja mukavan keskustelun jälkeen kukin tahollemme sopimatta sen kummemmin mitään. Tilaus oli toimitettu viimeisen päälle minulle oikein: olin saanut oman konsertin, turistiopastuksen sekä lounaan mukavassa seurassa.

Sveitsin juustot ja alppitorven soitannat

Päivän kuva Suomen kuvalehdessä eilen on Sveitsistä. Lehmä siinä ammuu ja poika soittaa alppitorvea.

Sveitsissä on vihreää ja aina haisee jossain. Lehmänlanta näes. Tunnetusti Sveitsin vuoret on tehty juustosta. :-)

Juustovalikoimat ovat mahtavia; vielä en ole tavannut sellaista runsaudensarvea missään Suomessa. Juustoloihin voi käydä tutustumassa samalla tavalla kuin viinitiloihinkin. Juustoista voi loihtia kaikenlaista herkkua. Tunnetuin lienee juustofondue. Sitä meillä tehtiin joskus pyhäpäivinä ja usein kun tuli vieraita. Kasari voidellaan ensin valkosipulin kynnellä, sitten sulatetaan juustolajit, mielellään kolme erilaista, sitten suurustetaan ja joukkoon vielä valkoviini ja kirsikkaviina sekä pippuria ja muskottia. Ja höysteeksi tuoretta patonkia…

Ja palasensa kattilaan pudottanut saa suudella vierustoveriaan.
Eikä raskaan aterian jälkeen nukuta :-)

Ai niin, unohdin vallan, että "en osaa laittaa ruokaa". Hm.. jotenkin tuntuvat kuorineen keitetyt perunat ja makkarakastike niin erilaisilta… Ja täällä Suomessa on kaupan hyllyt väärällään ei-yhtään-minkään-makuisia juustotekeleitä, sellaisia kumipallon näköisiä mönttejä. Keski-ja Etelä-Euroopan juustoja minulla on oikeasti kova ikävä! Ja missäs on tuore patonki Suomessa? Sellainen jota ei ole pakattu muoviin? Muovihan veisi patongilta ytimen ja jujun. Muoviin pakattu leipä maistuu muovilta.

Fondue ei muuten mitenkään voi olla liharuoka. Sana fondue on ranskaa ja tarkoittaa sulatettua; liha ei tietääkseni sula mihinkään, ei ainakaan kuumaan rasvaan.

Suomen kuvalehti mainitsee alppitorven kevään merkiksi. Minä en tiennyt, että se olisi nimenomaan kevään merkki. Alpit eivät olleet kaukana, joten kävimme vuoristossa kaikkina vuodenaikoina, milloin hiihtämässä, milloin patikoimassa.

Alppitorvi on hassu soitin. Se on monta metriä pitkä, niin pitkä että sitä kannetaan kolmessa osassa, ja kantajan on oltava melkoisen riski ihminen. Ääni on vahva ja käheä. Minäkin toki olen kokeillut, josko saisin torvesta äänen kuuluville. Ei sitten niin mitään mahdollisuutta, ei sitten niin pihahdustakaan… Nyt tiedän, että olen kovin heikko ja kehno nainen. Puhaltaminen on samanlaista kuin muunkin torven puhaltaminen: itse täytyy sävellaji löytää, ei ole olemassa valmista asteikkoa kuten kosketinsoittimissa.

Jos kuulee alppitorven soivan vuorilla, sitä jää kuuntelemaan kuin nalkkiin. Samalla katse hapuilee, missä se mahtaa soida. On kuitenkin täysin mahdotonta jäljittää, mistä suunnasta ääni tulee. Se kiirii kaikuna vuoren seinämästä toiseen. 

Äitini pitää alppitorven soinnista. Sattuipa, että kun hän oli kerran luonani Saksassa, lasteni kuoronjohtajan mies Peter Oehlen sattui samaisena sunnuntaina tiiminsä kanssa soittamaan kirkon pihalla tuoreelle hääparille alppitorveaan. Muuten nämä kolme miestä harjoittelivat Reichenaun saarella joka tiistai – harjoitella ei voi muutoin kuin tiettyinä aikoina, kun soittimilla on niin kantava ääni. Päätin järjestää äidilleni yllätyksen.

Kotimme oli mäellä, mäennyppylän takana siellä ja katolinen kirkko on alhaalla rannassa, joten sointi ei kuulunut kotiimme asti. Pyysin siis soittajia tulemaan meillekin… ja nämähän lupasivat, heti kirkon jälkeen, jos keittäisin kirkkokahvit ja leipoisin kakun. Tuumasta toimeen. Äidille en kertonut mitään, ja eihän hän tietenkään pannut pahakseen, että leivoin kakun, se ei herättänyt huomiota.

Oi, rahka-kirsikkakakun! Pihalla kas on se suuri kirsikkapuu.

Pihamme Allensbachissa oli hyvin suojattu naapurien katseilta. Katoin pöydän ulos ja keitin kahvit. Ja sitten alkoi tapahtua. Miehet marssivat pihalle, kokosivat soittimensa ja alkoivat soittaa. Äiti ihmettelemään, mistä soitto kuuluu… kannoin pihalle nojatuolin, istutin äidin siihen ja kerroin, että tämä konsertti on ihan vain hänelle yksin.

Käytännössä kuitenkin kävi ihan toisin: koska alppitorvilla on niin voimakas ääni, niin emmehän me montaa minuuttia keskenämme saaneet olla. Naapurit ilmestyivät yksi toisensa jälkeen pihallemme… konsertti ei ollutkaan äidille yksin!

Olen tainnut aiemmin kirjoittaa hyvistä naapureista…? Kahvia oli, ja kakkuakin.

Taru Saksan metsien kuolemasta

Muistanette 80-luvun kauhukuvat Keski-Euroopan metsien täydellisestä kuolemisesta vuoteen 2010 mennessä. Sitä pidettiin tuolloin tieteellisesti todistettuna tosiasiana ja kaikki menivät ja äänestivät vihreitä. Minulta kyseltiin Suomesta, minkä näköisiä Saksassa kasvavat puut nyt ovat. Ilmoitin tuolloin Suomeen, että vielä en ole nähnyt yhtään kärsinyttä puuta, mutta minä asunkin vain Leopoldshafenissa, Reinin ja Hardtwaldin metsän välissä, enkä Schwarzwaldissa. Koiranleuka entinen kollegani (Saksan elintarviketutkimuskeskuksen johtaja professori Helmar Schubert) oli sitä mieltä, että syksyllä kaikki puut kuolevat, mutta että keväällä onneksi taas heräävät henkiin…

En kirjoita tässä kaikista median lietsomista kauhuskenaarioista, kuten esimerkiksi niistä taudeista, joiden piti tappaa koko ihmiskunta, mutta joita ei sitten oikeasti ollutkaan, kuten vaikka tämä viimeinen. Eikä tämä nyt muutenkaan niin kovin tieteellistä ole, joskin faktat on poimittu eri maiden virallisista tilastoista.

Mikä sitten on oikeasti totta? Saksa on hyvin metsäinen, luonnonkaunis maa. Maasto polveilevaa, tasamaata on ja vuoria. Aika harva ulkomaalainen turisti käy ikinä missään metsässä, paitsi Alpeilla vaeltelemassa. Metsässä ei näes ajella autoilla noin vain kuten Suomessa, siihen pitää olla erityinen omistajan tai metsänhoitoyhdistyksen lupa. Koska olen työni puolesta tulkannut ja näyttänyt tuhannen monet metsäpalstat suomalaisille metsäalan yrittäjille ja tunnen monet ”försterit”, metsähoitajat, olen ehkä nähnyt enemmän kuin monet muut. Ainoastaan suomalaiset puunkaatoyritykset ymmärtävät mistä puhun.

Saksan metsien kuolema on myytti. Ainakin tilastollisesti. Olisikohan nyt metsässä rauhan aika?



Jääkauden aikainen Mummelsee on Schwarzwaldissa 1032 metrin korkeudessa. Se on koko Saksassa tunnettu pieni pyöreä järvi. Se on muutenkin Saksan tunnetuinta metsäistä seutua. Vuoristohotelli ”Berghotel Mummelsee” avattiin taas viime vuonna, tulipalon jälkeen uudelleen rakennettuna.

Kaikki tuntenevat Vuoristosairaalan (Schwarzwaldklinik) ja professori Brinkmannin. Kyllä, siellä Schwarzwaldissa on juuri sellaista kuin filmissä, ja vuoristosairaala oli oikeasti hotelli Glottertalissa.  Brinkmannien pihaa en kuitenkaan koskaan osannut laittaa minnekään Schwarzwaldiin. Aikani seutua kierreltyäni selvisi syykin: piha olikin ihan meidän lähellä, Napoleon III:n museon Arenenbergin linnan piha Sveitsin puolella, ylhäällä rinteessä Salensteinissa, ja näköala perheen terassilta on alas huikean kauniille Bodenjärvelle ja Reinin joelle.




Metsää on kuitenkin joka puolella Saksaa - tuntuukin siltä, että sitä on kaikkialla muualla paitsi Ruhrin ja eteläisen Saarlandin alueella, ja autobaanoilla. Se, joka kaahaa tuhatta ja sataa maan läpi, ei näe mitään. Metsää nimittäin kasvaa myös isoissa kaupungeissa, ja niistä monet muistuttavatkin enemmän puistoja kuin suurkaupunkeja, paitsi tietenkin aivan ydinkeskustassa. Sellaisia ovat Berliini, Hampuri, München, Leipzig, tai vaikkapa Karlsruhe – pienistä sitten puhumattakaan.

Saksan tilastokeskus tiedottaa, että vuodesta 1992 vuoteen 2008 metsän pinta-ala Saksassa on kasvanut 176 neliökilometriä vuodessa. Metsä ei olekaan kuollut.

Arvaapa, missä kasvaa enemmän puuta, Suomessa vai Saksassa? Absoluuttisesti mitattuna eniten puuta Euroopassa on Saksassa, Venäjän jälkeen: 3,38 miljardia kiintokuutiometriä. Suomessa 1,94 miljardia, Ruotsissa 2,93, Ranskassa 2,98 miljardia (2009). Saksan pinta-ala on 357.020 km², Suomen 304.530 km². Saksa on siis 1,17 kertaa suurempi kuin Suomi, mutta puuta on 1,74 kertaa enemmän. Noin 30 % Saksan pinta-alasta on metsää.



Mitä saksalaiset sitten tekevät puullaan? Sitä mitä suomalaisetkin. Varsin kehittynyt on elementtitalovalmistus – toisin kuin Suomessa luullaan - sekä haketus ja pellettien valmistus. Tämä taas johtuu uusiutuvan energian systemaattisesta suosimisesta.  Suomi ei ole  uusiutuvan energian käytössä Euroopan mallioppilas.

Neljännes Saksan puutuotteista menee vientiin. Metsä ja puuteollisuus työllistävät 1,3 miljoonaa ihmistä; vertailun vuoksi: metalli- ja koneteollisuus työllistää 850.000 ja elektrotekniikka- ja autoteollisuus noin 800.000 ihmistä.

En puutu tässä metsätalouteen sinänsä. Kun olen sitä seurannut monissa Keski-Euroopan maissa ja nyt asuen Suomessa, aikaisempi mielipiteeni Suomen erinomaisuudesta tässäkin asiassa on saanut pahan kolauksen. Ei ihme, että suomalaiset pyrkivät muuttamaan  ulkomaille - jos suinkin kykenevät.



Minusta – märkäkorvaisena suomalaisena - oli sunnuntain vietto Saksassa hullunkurista. Silloin nuorena sitä tehtiin mitä kuulemma piti tehdä, myöhemmin tein mitä itse hyväksi näin… Siis: sunnuntaina perheen äiti valmistaa erityisen juhlavan aterian, joka valmistaminen kestääkin tuntitolkulla; sillä aikaa perheen isä katsoo televisiota. Auto pestään lauantaina, kapakassa kantapöydässä käydään perjantai-iltana. Perhe ilmestyy ruokapöytään pyhäpuvuissaan. Aterian jälkeen äiti tiskaa, ja isä kuivaa astiat. Vielä tarkemmin: astioita ei huuhdota lainkaan. Pyyheliinat levitellään kuivamaan pitkin tuolin selkämiä. Astioiden kuivaamista pyyheliinoihin kutsutaan ”auttamiseksi” kotitöissä. Sitten lähdetään autolla jonnekin metsän reunaan, jätetään auto parkkipaikalle ja kävellään metsätietä edestakaisin tunnin verran. Sen jälkeen mennään kotiin kahville, ja tarjoiluna on aina perheen emännän leipoma kakku, yleensä useita erilaisia kakkuja. Kakut toki ovat Saksassa aivan omaa luokkaansa, todella herkullisia. Mutta se että joka ikinen sunnuntai tämä rituaali…!

Eikä Saksassa totisesti ole kunniakasta kutsua itseään tavalliseksi tallaajaksi, saati metsäläiseksi…

Kirjoittelua. Finnland on Line, Markku-liitto ja jääkarhuklubi

Kirjoitanhan minä muutenkin kuin vain tätä blogia, ja olenkin itseeni tuiki tyytyväinen, että pystyn tekemään sen kahdella kielellä. Vaikka kouluaikoina inhosin saksaa.

http://www.finn-land.net/finnischer-humor/markku-liitto-2504101.htm

Vanhemman poikani nimi on Markku. Karlsruhessa vaikuttava oopperalaulaja Markku Tervo tuumasi aikoinaan, että valitsinpa pojalle hyvän nimen! ;-)

No tokihan. Suvun perinteen mukaan, kun meillä on muitakin Markkuja. Niinpä ihan muuten vaan kirjoitin eilen, Markun nimipäivänä, jutun Markuista ja Markku-liitosta saksankieliseen nettilehteen Finnland on Lineen. Nimipäivän vietto nimittäin on ainutlaatuinen tapa, joka on tällaisenaan olemassa vain Suomessa ja Ruotsissa, ja toisaalta Markku-liitto on aika erikoinen, hauska yhdistys. Jonka jäsen poikani tietenkin on. Ja puhuu myös suomea. Markku itse on tyytyväinen nimeensä: se poikkeaa juuri sopivasti Saksassa yleisestä Markuksesta ja kuitenkin se mielletään samaksi nimeksi, ja nimimerkiksi voikin sitten sopivasti valita kirjaimet Mq, kuten nimi Saksassa ja muualla ei-suomenkielisissä maissa äännetään.

Finnland on Line, www.finn-land.net on Cornelia Kiaupan ylläpitämä saksankielinen nettilehti, jolla on päivittäin 5000 - 8000 lukijaa. Sieltä löytyvät Suomea koskevat päivän uutiset sekä kaikkea mahdollista Suomea koskevaa taivaan ja maan väliltä. Minäkin sinne silloin tällöin vapaana toimittajana kirjoittelen. Jopa monet opettajat käyttävät sen uutisia opetusmateriaalina. Välttämätön lehti onkin kaikille niille, jotka eivät puhu suomea, mutta haluavat pysyä ajan tasalla asioissa, jotka koskevat Suomea.

Viime kesänä kirjoitin saksaksi artikkelin myös Audista ja Kiesistä. Puujalkanimivitsi ei valitettavasti uppoa saksalaiseen. Juttu asiana sen sijaan oli sen verran erikoinen, että Saksan arvostetuin nettilehti Spiegel online siteerasi minun kirjoittamaani artikkelia…

Toinenkin poikani on yhden hauskan kerhon jäsen. Kesällä 1981 kävimme Hammerfestissä. Mieleen jäi, että kylmä siellä oli, brrr...! Yksi porukka vietti polttareita, ja nuori sulhaskokelas joutui uimaan keskustassa olevassa suihkulähteessä… vesi oli neljän asteen luokkaa.

Hammerfestin kaupunki on keksinyt hauskan tavan kerätä rahaa: kaupungissa voi liittyä jääkarhuklubiin. Edellytys oli tuolloin jäsenmaksu 40 kruunua ja henkilökohtainen ilmestyminen paikalle. Niin ilmoitimme vuoden vanhan pojan klubin jäseneksi. Vuosikokous on aina tammikuun ensimmäisenä päivänä, jolla varmistetaan, ettei liikaa jäseniä tule paikalle… Odotan jännittyneenä, milloin poika lähtee vuosikokoukseen. Ei puhu norjaa…

Kolumbus ja unelma ja laulujen luritukset

Luulitteko ihan oikeasti, että vain suomalaisten laulujen sanat ovat tuikityperiä? Tai päinvastoin, että suomalainen huumori on vallan maailman parasta? Saksalaisetkin osaavat typeryyden taidon, ja on muitakin lauluja kuin vain ”Münchener Hofbräuhaus”… joka mahtavan iso oluttupa sivumennen sanoen sulkee ovensa illalla kello 23 ja häätää väen pihalle, eli se siitä juottolasta ja niistä olutta tankkaavista humalaisista. Saksassa kun on suuri häpeä olla julkisella paikalla humalassa. Se ei tosin mitenkään vähennä Münchenin kaupungin viehätystä sinänsä.

On paljon muutakin: karnevaalilaulut, ja niiden toinen toistaan älyttömämmät tekstit. Puujalat. Vai paljonko järkeä on tässä laulussa: ”Kaikki päättyy aikanaan, vain makkara päättyy kahteen kertaan…” tai ” Minulla on sipuli pään päällä, olen Döner”. Kyllä, aivan kuten Alatalo tai Frangén.

Tämä allaoleva laulu ei mitenkään liity karnevaaliin, sitä lauletaan kun kumppanit tapaavat toisensa. Juhlia kun on jos jonkinlaisia, vuoden ympäri, milloin missäkin, joka seuralla omansa ja joka kunnalla lisäksi useat katujuhlansa vuodessa. On varsin vaikeaa kulkea minnekään löytämättä mitään juhlaa tai juhlittavaa.

Mutta tämän laulun sanoma on tärkeä! Jussi Töytäriä lainaten:

”Kokeile jotain uutta.
Riittää kun muistat, että amatöörit rakensivat Arkin ja ammattilaiset Titanicin.”

Yllättäen ja näin jokapäiväisen ja hyvin tunnetun kansanlaulun ollessa kyseessä löysin netistä vain tämän yhden lauletun version: http://www.youtube.com/watch?v=d-5ezUBplrU !

Mies, jonka nimi oli Kolumbus,
oli tunnettu merenkävijä.
Häntä painoivat suuret murheet,
sillä hän etsi uutta maata ja merta.

kertosäe:
Kunnia ja voitto, jippii!
Gloria, Viktoria, widewidewitt bum bum.

Kun hän joi aamukahviaan,
hän huudahti iloisena: ”Luojalle kiitos!”
Sillä aamun ensimmäisellä raitiovaunulla
hänen luokseen tuli Espanjan kuningas.

”Kolumbus”, kuningas sanoi, ”mies hyvä,
sinähän olet kyvykäs mies ja olet saanut paljon aikaan.
Vaan meiltä puuttuu vielä yksi uroteko.
Löydä minulle Amerikka!”

Päätetty, tehty. Miehen sana pitää.
Samana päivänä Kolumbus lähti.
Ja eräänä päivänä hän huusi: ”Maata!
Ja voi, miten kaikki näyttääkin tutulta!”

Rannassa väki seisoi hiljaisena.
Kolumbus sanoi: ”Hyvää päivää,
onko tämä Amerikka?”
Ja villit huusivat: ”Kyllä on!”

Ja villit säikähtivät
ja huusivat: ”Meidät on löydetty!”
Mutta päällikkö sanoi: ”Hyvä mies,
sinäpä olet sitten Kolumbus?”

Bauhaus

Bauhaus on saksalainen rakennustarvikeliikeketju. Ei suurin ja kaunein, mutta se ainoa, joka on rantautunut Suomeen. Eihän Lidlkään ole Saksan suurin ja kaunein; Saksassa sen maine on lähinnä "no jaa". Siitä muuten voisi vetää sen johtopäätöksen, että suomalaiselle kelpaa kyllä se "no jaa", laadusta viis. Saksassa on näes myös laadukkaita laatikkokauppoja. Niistä suurin ja tunnetuin on ALDI, joka jakautuu kahteen, ALDI Nord ja ALDI Süd ovat veljesten omistamat ja johtamat liikkeet ja niiden omistajat Saksan rikkaimmat miehet. Ihmiset ostavat, koska laatu on kohdallaan.

Bau + Haus = rakennus + talo - varsin looginen nimi kauppaliikkeelle, joka myy rakennustarvikkeita. 

Bauhaus on kuitenkin oikeastaan ja vanhastaan ihan jotain muuta. Se on tyylisuunta, joka syntyi Saksassa viime vuosisadan alussa Weimarin kaupungissa. Jos Saksassa pitäisi nähdä vain yksi ainoa kaupunki tai paikkakunta, se ei olisi Berliini eikä Hampuri eikä München, vaan minun mielestäni nimenomaan Weimar. Weimar sijaitsee itäisessä Saksassa, Erfurtista jonkin matkaa itään. Siellä on 60.000 asukasta, mutta turisteja käy vuosittain 3,5 miljoonaa. Vuonna 1996 Weimar otettiin Unescon maailmanperintölistalle, vuonna 1999 se oli Euroopan kulttuurikaupunki. Bauhaus sinänsä on vain yksi niitä kymmeniä asioita, joista kaupunki on kuuluisa.

Omakohtainen suhdekin kaupunkiin toki on: siellä asuu ja vaikuttaa muusikkotyttäreni. :-) Weimarin kaupungista, sen kulttuurista ja historiasta olen kirjoittanut. Weimarin kamarikuoro on elämys sinänsä ja Saksassa maan huippukuoroja.

Weimarin Bauhaus-museossa on nähtävillä koko Bauhaus-koulun ja -tyylisuunnan historia, yli 300 näyttelyesinettä. Bauhaus-koulu, joka avattiin Weimarissa 1919, muutti sitten 1925 Dessauhin, sitten Berliiniin, ja suljettiin kansallissosialistien toimesta 1933, on tähän päivään asti saksalaisen kulttuurin 1900-luvun näkyvin ja menestynein vientiartikkeli. Tämän kaikkia elämänaloja koskevan, kansainvälisen taiteen, arkkitehtuurin, muotoilun ja näyttämötaiteen maine on yhä tänäänkin, 77 vuotta sulkemisensa jälkeen, täysin ajankohtainen.

Kuten niin usein, uutta syntyy siitä, että joku on tyytymätön olemassa oleviin olosuhteisiin ja saa muutaman muun mukaansa. Bauhaus-koulu oli Weimarin taideteollisen oppilaitoksen ja taidekorkeakoulun yhdistelmä. Perustaja arkkitehti Walter Gropius oli sitä mieltä, että taide ja käsityö on saatava yhdistetyksi. Kaikkia taiteen ja käsityön lajeja opetettiin saman katon alla. Taidetta pidettiin käsityön parempana ilmentymänä ja koulun oli tarkoitus yhdistää yhteiskunnan asettamat säätyerot taiteen ja teollisuuden välillä.

Bauhausin kuuluisia nimiä ovat Walter Gropiuksen lisäksi Lyonel Feininger, Gerhard Marcks, Johannes Itten, Paul Klee ja Wassily Kandinsky. Bauhaus-tyyli on vaikuttanut moderniin arkkitehtuuriin pysyvästi; suomalaisista sille perustuvaa tyyliä funktionalismia edustavat vaikkapa Alvar Aalto ja Ilmari Tapiovaara. Tapiovaara taas tunnetaan Askon taiteellisena johtajana ja on uraauurtavasti vaikuttanut suomalaisten makuun. Yksinkertaisia, suoria linjoja, ei mitään snörkkeleitä missään. Muita myöhempien aikojen tämän tyylin vaikuttajanimiä ovat Ludwig Mies van der Rohe ja Le Corbusier, ja Marcel Breuer, Mies van der Rohe…

Olethan nähnyt nukkumalähiöitä ja kaupunginosia nelikulmaisine, valkoisine, kubistisine taloineen? Olet nähnyt isot lasi-ikkunat ja suuret parvekkeet ja terassit? Tasakatot ja milloin minnekin päin vinksallaan olevat yksipuoliset katot? Suomessa ei ole olemassa omaa rakennustyyliä. Nämä talot ovat Bauhausia parhaimmillaan. Myöhemmin tyylejä kuitenkin kutsuttiin eri nimillä, kuten modernismi, kubismi, klassisistinen modernismi, uusi asiallisuus, kansainvälinen tyyli, uusi rakennustyyli jne.

Olethan nähnyt nk. keinuvat tuolit, joissa on metallinen runkoputki ja nahkainen istuinosa? Olethan nähnyt metallisen tarjottimen? Suola- ja pippuriastian omalla pöydälläsi? Koivupuisen jalastuolin, Koivutaru-nojatuolin? Teema-astiastot? Tanskalaisen Poulsenin metalliset vaaleat lamput? Tai, maanläheisemmin ja valitettavan arkisesti: käypä seuraavassa huoltoaseman baarissa katsomassa mitä tuoleja siellä on…

Löytyipä netistä helmikuussa Suomessa designmuseossa ollut modernismia käsittelevä näyttelykin:

http://umami.fi/kulttuuri/liisa/kun-moderni-saapui-suomeen/


Viime kesänä, kun vietettiin Bauhaus-koulun 90-vuosijuhlaa, vitsaili Frankfurtin toisen suuren päivälehden, Frankfurter Rundschaun toimittaja Dirk Fuhrig kertomalla, että Ikeakin on nyt Weimarissa. Lause on kaksimielinen: Ikea todellakin rakensi sinnekin myymälänsä. Mutta tosiasia on myös, että sekin – eli rakennusten ja huonekalujen massavalmistus - on syntynyt Weimarissa juuri tuon Bauhaus-koulun ideoiden ja ideoijien työn seurauksena.

 Weimarin Bauhaus-yliopisto

Ikioma uutistoimistoni

En katso televisiota, en kuuntele radiota, minulle ei tule yhtään päivälehteä. Eikä mainoksia.
Elän siis täysin pussissa. En tiedä mistään mitään?

Tämä ammatti tuo mukanaan viestejä koko ajan ympäri maailmaa. Toki sitten keskustellaan tai pelkästään tiedotetaan maailman tapahtumista.

Yhtenä maanantaiaamuna varhain sain Saksaan työasioissa puhelun Seinäjoelta, ja ensimmäinen kysymys oli, olinko käynyt sunnuntaina kirkossa. Kyllä olin, mutta en Tyrväällä - kirkko oli palanut edellisenä yönä, siitä ei Saksassa tietenkään tiedetty vielä mitään.

Kun Lapissa Greenpeace puuttui Porttipahdan altaan asioihin, sain kuulla siitä kotonani Saksassa kertomuksen suoraan sillä minuutilla ja paikan päältä. Asia kuten yleensäkin näyttää varsin toisenlaiselta, kun sitä ei ole suodatettu virallisen median kautta.

Kun yksi iso kauppaliike Saksassa meni konkurssiin, sain kuulla siitä kotonani Suomessa silminnäkijän kertomuksen, miten hän oli juuri keskustellut toimitusjohtajan kanssa...

Kun tsunami pyyhkäisi Aasian maiden rannikolle, sain silminnäkijän kuvauksen asiasta suoraan omassa kodissani vähän myöhemmin samana talvena. Ystävälläni on Thaimaassa lomakylä, ja hän oli auttamassa sikäläisiä suomalaisia selviämään hengissä ja kotimaahan. Aika rajulla tekstillä hän moitti sekä matkatoimistoja, Suomen valtiota että Punaista ristiä toimettomuudesta. Oli tuolloin tammikuun alussa myös kirjoittanut Helsingin sanomiin.

Vähemmän dramaattista on, että tiedän kokolailla hyvin eri ihmisten kertomana, missä eri puolilla Eurooppaa ja joskus Euroopan ulkopuolellakin - Intiassa, Lähi-idässä, Amerikassa, Australiassa - on milloinkin millainen sää.

Tämän kaiken voin selittää sillä, että minulle tämän kaiken kertovat ystävät ja liiketutut.

Mutta millä selitän seuraavat asiat?

Syksyllä 2001 ystäväni Niina oli pyytänyt New Yorkissa asunutta ystäväänsä laittamaan viestinsä minun sähköpostiini, josta hän voisi ne sitten kätevästi käydä lukemassa, sillä muuttonsa takia ei ollut vielä saanut omaa nettiliitäntää. Sinä samaisena päivänä, kun tornit kaatuivat, sain omaan sähköpostiini suoran henkilökohtaisen kuvauksen tornien kaatumisesta, sellaiselta ihmiseltä joka oli ollut paikalla, vaikka minulla itselläni ei ole siellä yhtäkään tuttavaa.

En nouse aikaisin ylös, jos ei ole pakko, aamu-uninen kun olen. On kuitenkin aamuja, jolloin herätetään, kuin taikaiskusta konsanaan.
Kello viisi yhtenä aamuna heräsin ja laitoin radioni soimaan. Ja mitä se kertookaan! Että Venäjällä, Tšernobylissä on tapahtunut ydinonnettomuus. Miksi juuri tuona aamuna herään varhain, ja kuuntelen radiota, kun en sitä muuten tee? Tiesin siis asiasta, ennen kuin kukaan lähipiirissä oli sanonut mitään.

Vähemmän dramaattisia väläyksiä tapahtuu toki myös, ja itse asiassa hyvin usein. Kuuntelen musiikkia autossa ja vaihdan kanavaa, ihan muuten vain. Ja juuri sillä sekunnilla liikennetiedottaja ilmoittaa, että juuri siinä kohdassa Münchenissä, missä olen menossa, on ruuhkaa ja kiertotie se ja se. Kiitän ääneen ja vältän ruuhkan.

Yksi lempikappaleitani on Beethovenin Kuutamosonaatti. Tytär soitti sen, kaikki osat, muutamissa juhlissa, myös minun viisikymppisilläni. Yhtenä aamuna satuin myös heräämään varhain ja laitoin radion soimaan. Siellä soi Kuutamosonaatti, ensimmäisestä sävelestä viimeiseen. Kiitin Luojaani - kuka muu minulle olisi sen musiikin juuri silloin lähettänyt?

Erilaisia ajatusmaailmoita

Rakennettuamme talon Frankfurtiin meillä oli taloudellisesti hyvin tiukkaa. Valittelin sitä anopilleni. Hän sanoi: "Kärsi, kärsi, niinhän minäkin olen joutunut tekemään".

"Jaa-a", ajattelin, "olisikohan muitakin vaihtoehtoja." En ajatellut kärsiä, se ei ole minusta yhtään kivaa.

Valittelin samaa asiaa äidilleni. Hänpä vastasi täysin toisin: "Voi hyvä lapsi. Sinä olet terve, fiksu, kielitaitoinen. Keksi jotain, jolla ansaita rahaa, äläkä siinä valittele. Toimi!"

Niin sitten tulivat nämä päivähoitolapset, käännöstehtävät monellekin firmalle, kielikoulun perustamiset ja opetustyö, muut kotkotukset, vaatteitakin ompelin paitsi omalle perheelle myös toisillekin, ja sitä rataa. Tuntui ihan mukavalta ostaa jonkun ajan kuluttua uusi sohva ja nepalilaismatto ihan omalla rahalla. Siinä sivussa hoidin toki myös oman perheen ja talon ja puutarhan, harrastukset ja kurssit ja kurssittamiset. Saksassahan ei ole mitään valmiina eikä ole holhousyhteiskuntaa kuten Suomessa, vaan jos jotain haluaa se on tehtävä itse. Minua voi vapaasti syytellä vaikka mistä, mutta ei laiskuudesta.

Kun erosin, anoppini piti minulle ison saarnan. "Sinun tehtäväsi on palvella miestäsi", hän sanoi. Vastasin, etten tietääkseni ole allekirjoittanut mitään orjasopimusta. Siitäpä tietenkin syntyi mehevä riita. Miten kiittämätön olenkaan.

Äidille kerroin, että olin lähtenyt ja varasin saman tien lennon Suomeen, kun kerran joulu oli tulossa. Äiti vastasi: "En tykkää tuosta yhtään. Ja tiedä, että en tule katkaisemaan välejä mieheesi. Mutta koska sinä olet aikuinen, niin kai sinä tiedät mitä teet." Ja sitten hän ilahtui: "Tervetuloa, vihdoinkin tulet jouluksi tänne!" Ja mitä hän ja lähisukulaiset Suomessa tekivätkään? Eivät moittineet, vaan järjestivät minulle juhlat. Olen siitä heille tänäkin päivänä kiitollinen.

Erilaisia?

Tulivuoren rinteessä

Kyllä, asuin oikeasti tulivuoren rinteessä viidensadan metrin korkeudessa, sen jälkeen kun olin muuttanut pois Allensbachista. Saksassa siis, Bodenjärveltä suoraan lähteen, edelleen Sveitsin rajalla. Kun Saksassa oli tulvia, kommentoin vain, että tuskin ne vuorille yltää... :-)

Onhan Saksassa toki tulivuoria. Tosin ne ovat sammuneet jo kymmeniätuhansia vuosia sitten, eikä uusia purkauksia ole odotettavissa. Kuitenkin olen kokenut myös järistyksen siellä. Poikani oli viikonvaihteen luonani, ja heräsimme molemmat aamuyöstä kovaan kolinaan ja ikkunalasin helinään. Nousimme katsomaan, oliko kissani hypännyt jonnekin ja pudotellut jotain lasiesineitä. Vaan emme nähneet mitään, joten kävimme uudestaan nukkumaan. Jonkun hetken kuluttua kuului samanlainen kolina. Taas nousimme katsomaan, mutta emme havainneet mitään erityistä. Aamulla asunnon omistaja kysyi, olimmeko kuulleet kolinat; järistys oli kaatanut kaikki heidän kellarissaan olleet puiset hedelmälaatikot…

 
Hegau Etelä-Saksassa, Schwarzwaldin ja Reinin välissä, on tuliperäistä aluetta. Riedheimin kylä Hilzingenissä, jossa asuin, oli rakennettu 643 metriä korkean Hohenkrähenin kylkeen. Koko kylä on siis rinteessä ja sieltä on mahtavat maisemat kauas Sveitsiin. Kirkkaalla säällä ja sopivan ilmanpaineen vallitessa sieltä näkyvät jopa Bernin Alpit. Myös minun parveekkellani istuttiin ystävien ja vieraiden kanssa ilta jos toinenkin illastaen ja ihaillen maisemaa ja laskevaa ilta-aurinkoa. 

Hegaun alueella on kymmenen tulivuorta. Ne näkyvät hauskasti maisemassa korkeina, suhteellisen jyrkkinä nyppylöinä. Korkein vuorista on Neuhewen, 876 metriä. 

Tunnetuin taas on 686 metriä korkea Hohentwiel. Sen huipulla on varhaiskeskiajalla rakennettu linna, kuten Saksassa yhden jos toisenkin vuoren huipulla, itse asiassa kaikkien näiden kymmenenkin huipulla. Linna näytteli tärkeää roolia etenkin kolmikymmenvuotisessa sodassa. Napoleon sitten hävitti linnan; nykyisin se on vain näyttävä raunio, mutta hyvin suosittu turistikohde.

Hohentwiel on Singenin kaupungin tunnusmerkki, sen kaupungin, missä ovat Maggin tehtaat. Singen taas oli minulle lähin kaupunki ja siksi varsin tuttu paikka. Ja monet vieraat raahasin raunioille, ja nämä säännöllisesti läähättivät ja valittivat, että onpa korkealla… mutta että kylläpä kannatti.

Hohentwiel oli paikallisen herttuan asuinpaikka. Hohentwielin tekee kuuluisaksi Viktor Scheffelin 1855 kirjoittama romaani Ekkehard, linnan ja varsinkin linnanrouvan, herttua Hadwigin vaiheista. Tämä rakastui leskeksi jäätyään Sveitsin St.Gallenissa vaikuttaneeseen opettajaansa munkki Ekkehardiin. Tapahtuma-aika 1000-luvun alkuvuodet.

Nykyisin vuoren on tehnyt kuuluisaksi vuosittainen heinäkuinen Hohentwielin festivaali, jossa esiintyjinä Saksan eturivin muusikkoja, sekä klassista että populäärimusiikkia, ja vieraitakin tulee yli 20.000. Muuten turisteja käy vuosittain yli 120.000…

Toimintatapoja

Sata kertaa olen sanonut asiakkailleni, jotka ovat eri kansallisuuksia ja joilla tietenkin on erilaisia toimintatapoja, että useimmiten ei ole olemassa oikeaa tai väärää, vain ON. Se joka ei ole koskaan nähnyt muuta kuin oman takapihansa, ei voi kuvitella että on muutakin. Eikä se joka on kerran käynyt lomalla jossain, voi oikeasti keskustella juuri mistään.

Ei esimerkiksi ole olemassa mitään lakia missään siitä, riisutaanko kengät ovella vai ei, vaan se riippuu maasta. Saksassa sellainen on epäkohteliasta, Suomessa on epäkohteliasta tulla katukengissä sisään.

Mutta osaako joku antaa vastauksen seuraaviin kysymyksiin:

Kun maksetaan lasku käteisellä, vastaanottaja kuittaa laskuun että on saanut maksun. Vai kuittaako maksaja omaan laskuunsa, että on maksanut laskun? Kun asiakas vie Suomessa rahaa pankkiin omalle tililleen, niin asiakas, siis maksaja, kuittaa että on vienyt rahat tilille. Vastaanottaja eli pankki ei kuittaa. Ai et ole huomannut tässä mitään ristiriitaa? Kuka sai rahat ja kuka kuittasi ja mitä?

Kun ostan auton, näen sen tai tilaan ja maksan kun olen sen saanut, mahdollisesti maksan varausmaksun sopimusta tehdessäni. En siis vie autokauppaan ensin rahaa kaiken varalta, ja käy odottamaan, josko kauppias ensi viikolla sattuisi jonkin omasta mielestään minulle sopivan auton näyttämään. Kyllä minä ihan itse haluan päättää mitä ostan. Kuitenkin tämä on juuri tapahtunut, kyse ei tosin ollut autosta vaan muusta tuotteesta, ja ihan vakavalla naamalla myyjä väittää että tämä on normaali toimintatapa Suomessa, tänä vuonna 2010.

Voi tietenkin olla, että olen väärässä filmissä…?

Pankkiasiaa

Äitini on hyvin korrekti ja maksaa aina kaikki laskut ajallaan. On tehnyt niin koko elämänsä, vaikka yrittäjä olikin. Pankkihan on ihmisen paras ystävä. Hm...

Nyt sitten, kun taas olen lähdössä matkalle, pitäisi käydä maksamassa öljylasku. Tokihan sen maksupyynnön voi laittaa pankin kirjekuoreen ja kuoren postiin. Vanhemmalla ihmisellähän ei ole nettiä, jonka kautta maksaa laskut.

Ongelma syntyi siitä, kun en olekaan ajoissa laittamassa kirjekuorta postiin. OP-pankki nimittäin haluaa, että maksupyyntö tulee pankkiin viisi päivää ennen varsinaista maksupäivää.

Anteeksi kuinka? Tarkoittaako tämä, että OP-pankissa kerätään maksupyyntökirjeitä pöydälle, ja avataan ne vasta maksupäivänä?

Vai tarkoittaakohan se, että pankki käyttää vanhusten hyväuskoisuutta hyväkseen ja tekee vanhusten rahalla töitä nuo viisi päivää?

Mihin OP-pankki tarvitsee viisi päivää, siis kokonaisen viikon tehdäkseen yhden tilisiirron? Yllätys: Sampo-pankki tarvitseekin vain kolme päivää.

Mitä tekisin, jos saisinkin laskun joka pitää maksaa heti? En osaa ennakoida toisten ajatuksia, maksu siis myöhästyisi viidellä päivällä? Ai että on pikamaksu. Kyllä on, se maksaa 20 euroa ja vastaanottajalle siitä ilmoitus maksaa lisäksi 40 euroa. Koettu viime päivinä.

EU:n säädökset vaativat, että maksu yhdestä EU-maasta toiseen saa nykyisin kestää vain kaksi päivää. Miksi sitten Suomen sisällä viisi päivää?

Haloo, herätkää hyvät ihmiset: pankit eivät ole asiakkaita varten, vaan asiakkaat pankkeja varten. Pankkien kuten kaikkien muidenkin yritysten tarkoitus on tuottaa voittoa, ei mitään muuta.

Olen kyllästymiseen asti saanut vuosien varrella opettaa pankkivirkailijoita ja erinäisiä pankinjohtajia Saksassa, Ranskassa ja Suomessa tekemään omat työnsä...

Pitääkö tähän ihan oikeasti vielä kertoa 90-luvun laman pankkien ja poliitikkojen rötökset, jotka kansa kiltisti maksoi ja valitsi sitten samat heput tekemään samoja virheitä uudelleen?

Autonhakujuttua 6 - huumeiden salakuljetusta

Joka kerran, kun tulen Öresundin sillan yli Tanskasta Ruotsiin, minut pysäyttää Ruotsin tulli, kierrättää koiran auton ympäri ja kysyy saksaksi tai englanniksi, onko minulla tullattavaa ja minne olen menossa.
Joka kerran vastaan, että ei ole tullattavaa ja olen menossa äidin luokse Suomeen.
"Hyvää matkaa sitten vaan!"

Vuokrasipa kolme vuotta sitten yksi suomalainen autoliike asuntoauton matkailijalle, joka lähti surffilautailemaan etelään.

Sain toimeksiannon hakea tuon auton Malmön tullista Suomeen; asuin tuolloin Hampurissa, joka on lähempänä Malmötä kuin Helsinki. Tä? Mitä se auto Malmössä?

Tämä auton vuokrannut matkailija oli hankkinut huumeita, ja oli ajatellut tuoda ne Suomeen. Ei tuonut, vaan päätyi vankilaan Ruotsissa, ja auto takavarikoitiin. Auto pidettiin siellä ja kun tapaus oli tutkittu, sen sai hakea pois.

Autossa ei ollut asiakkaan käytön ja/tai tullin syynauksen jälkeen mitään muuta vikaa kuin että se ja tuo ja tämä ei toiminut. En ihan vähällä säikähdä mitään, mutta kotimatka mutkistui ja hankaloitui; kun auton pyyhkijät eivät tammikuun räntäsateessa toimineetkaan, niin syy ei ollut viallinen sulake. Se syy löytyi yllättävältä taholta: ei ollut pyyhkijöillä moottoria. Mutta kaikella on kai tarkoituksensa. Ei kun korjaamaan. Ennen kuin sopiva osa löytyi, meni kaksi päivää. Turussa.

Se joka tämän lukee tietää, kuinkas sitten kävikään…

Siitä seurasi, mites muuten, seuraava seikkailu. Ihania päiviä Turussa, Saksassa, Norjassa.

Maailma muuttuu: Konrad Zuse

Kaikki tietävät, kuka on Bill Gates. Vaan kuka tietää, kuka keksi tietokoneen?
En ole vielä tavannut ketään, joka olisi heti tiennyt vastauksen tähän kysymykseeni.

Tässä historiaa ja omiakin kokemuksia.

Kun muutin Saksaan vuonna 1974, silloinen poikaystäväni teki diplomityötään tietokoneohjelmana. Se oli jotain uutta ja ihmeellistä. Ohjelma kirjoitettiin reikäkorteille ja annettiin korkeakoulun tietokoneosastolle. Kone oli kokonaisen ison huoneen kokoinen laitteisto ja koko huoneessa oli hyisen kylmä, kun kone olisi muuten kuumentunut. Seuraavana päivänä tuli sitten ohjelmiston vastaus pitkänä paperikopiona. Ja jos ohjelmassa oli yksikin virhe, kortti piti kirjoittaa uusiksi, antaa korttipino uudestaan osastolle, seuraavana päivänä... Näin vietettiin päivä toisensa jälkeen yliopiston kellariosastossa, Karlsruhessa.

Ohjelmasta tuli aikanaan erinomaisen hyvä, ex sai opinnoistaan arvosanan "erinomainen", tätä nimenomaista Fortran (FORmula TRANSlator)-kielellä tehtyä ohjelmistoa käytetään yhä tänäkin päivänä malliesimerkkinä Saksan teknisissä korkeakouluissa.

Myöhemmin kirjoitettiin reikänauhoja. Sitten vielä myöhemmin tulivat kotikoneet.

Ensimmäisen tallentavan kirjoituskoneeni sain työskennellessäni Karlsruhen tiedekeskuksessa kansainvälisen projektinjohtajan assistenttina vuosina 1974-1981. Se oli Olivetti, aikamoinen romulus, mutta mahtui sentään kirjoituspöydälle; siinä oli näyttöä kokonaista kolme sanaa sekä tallennusta varten pikkuriikkinen muovipintainen kortti, ja kone maksoi henkilöauton verran. Vähän myöhemmin vaihdettiin IBM:n koneeseen ja sitä varten piti käydä kolmen päivän koulutuksessa, josta sain hienon sertifikaatinkin.

Muutettuamme Frankfurtiin vuonna 1981 sain lainaksi kotiin kotikoneen, AT:n, käännöstöitä varten, joitan tein Saksan toiseksi suurimmalle rakennusyhtiölle Hochtief AG:lle. Toimeksiantajan hämmästys oli melkoinen, kun en tarvinnutkaan koneelle opastusta. Vähän myöhemmin ostin itselleni AT:n pienemmän veljen, XT:n, koska käännöstyöt olivat lisääntymään päin. Windows - tuli paaaaaljon myöhemmin.

Meillä oli kotona Allensbachin ensimmäinen internetliittymä vuonna 1989, koska ex sai korkeakoulunsa kautta ilmaisen liittymän työtään varten; me maksoimme vain puhelin- eli modeemimaksun. Muistan vallan hyvin, miten kauan kesti ennen kuin modeemin surinan ja hurinan jälkeen päästiin nettiin, ja miten me yhden joululoman aamusta iltaan vain surffailimme sen ajan netissä... Ensimmäisen kotisivun tein kielikoulullemme vasta vuonna 1995. Kovasta vastustuksesta ja huuhaaksi leimaamisesta  huolimatta.

Konstanzin tekninen korkeakoulu

Näissä kuvioissa törmäsin myös tietokoneen keksijään, jota sain kuulla muutama vuosi ennen kuin hän kuoli. Ex on rakennusinsinööri, nykyksin Konstanzin teknisen korkeakoulun dekaani. Vuosittain järjestettiin tapaaminen entisten opiskelijakollegojen kanssa ja siihen sopivaa ohjelmaa. Niinpä sain kuunnella myös tietokoneen keksijän itsensä pitämän puheen.

Konrad Zuse (1910-1995), joka oli hänkin rakennusinsinööri, kyllästyi tekemään pitkiä rakennusalan laskelmia ja pähkäili, että kone voisi tehdä työn. Hän päätteli, että jos laskelmat laitetaan "juu-ei" eli binääriseen muotoon, niin kone voisi hoitaa asian. Niinpä hän teki ensimmäisen tietokoneensa Z1:n, jonka kopiota voi käydä ihmettelemässä Mühchenissä tekniikan museossa. Se on suurinpiirtein huoneen kokoinen vehje, se laskee mekaanisesti "juu-ei" ja tarvitsee työhönsä puoli ikuisuutta. Museossa on myös toinen Zusen koneista, alkuperäisenä se, jota Siemens käytti vuosikausia toiminnoissaan.

Zusen ensimmäinen varsinainen tietokone, kone numero Z3 valmistui vuonna 1943. Sota teki valitettavasti tyhjäksi jatkuvan kehittämisen. Z4 oli maailman ensimmäinen kaupallisesti myyty tietokone vuonna 1950.

Zuse suunnitteli myös alkaen vuodesta 1943 tohtorintyötään varten maailman ensimmäisen korkean tason ohjelmointikielen, Plankalkülin. Suomeksi: suunnitelmien laskelman.

Jo aiemmin ex oli kirjoittanut itselleen Zuselle kirjeen ja saanut siihen myös vastauksen. Kirjettä hän pitää suuressa arvossa; en ihmettelisi lainkaan jos se kirje olisi edelleenkin lasin alla seinällä hänen toimistossaan. On varmaan.

Bill Gatesinkin kerrotaan kerran sanoneen, että eihän kukaan tietokonetta kotiin tarvitse...!

Tänä vuonna vietetään Zusen syntymän satavuotisjuhlaa. Olisikohan meidänkin aika hiljentyä häntäkin muistamaan?

Maailma muuttuu: Johannes Gutenberg

Nyt on menossa mullistuksen aika. Kirja kuulemma kuolee ja netti/puhelin sen kokonaan korvaa. Uskokoon kuka haluaa. Minä uskon, että nämä kaikki tulevat täydentämään toisiaan.

Tiedätkö kuka sitten teki edellisen mullistavan keksinnön, kirjapainon?

Kävin Saksassa kirjallisuuskurssilla, silloin kun asuin Frankfurtissa, Gutenbergstraßella, Gutenberginkadulla. Kurssia veti Hessenin radion kulttuuritoimittaja. Meillähän oli omaehtoinen, yksityinen itse perustettu naisten piiri, ja teimme hyvin monenlaisia asioita yhdessä: vahdimme toistemme lapsia, leikitimme ja laulatimme heitä, vietimme kaikenlaisia yhteisiä pippaloita, teimme käsitöitä, harrastimme savitöitä, ja kävimme kaikenlaisilla kursseilla. Saksassa pitää kaikki tehdä itse, ei siellä yhteiskunta ketään holhoa ja kuntalaisiaan paapo. Olen koko ikäni pienestä asti ollut kaikkialla järjestäjäpuolella, joten ei elämä Saksassa minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Kurssin vetäjä laittoi meidät lukemaan uutuusteoksista Elfriede Jelinekin Pianonsoittajan ja sanoi, että tästä kirjailijasta tullaan takuuvarmasti vielä kuulemaan. Oli kaukaa viisas opettaja. Kuten tiedämme, Jelinek sai myöhemmin Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kirja on teemaltaan aika kauhea, se kertoo tytöstä, jonka vanhemmat pakottivat tytön menestymään pianonsoittajana, mutta tyttö ahdistui siitä ja alkoi viillellä itseään.

Kurssikaverini eivät tienneet, kuka on Gutenberg, vaikka aivan varmasti hän on yksi maailmankuvaa eniten muuttaneita ihmisiä! (Toinen asia, jota yleensä kukaan ei tiedä, on kuka on keksinyt tietokoneen... se on toinen tarina.)

Gutenbergiin voit käydä tutustumassa Mainzissa, Reinin rannalla, Rheinland-Pfalzin osavaltiossa, Hahnin kentältä n. 90 km, Weezen n. 310 km, joihin Ryanair lentää. Mainzissa on aivan upea museo, siellä yksi ensimmäisiä painokoneita, jota voi käydä kokeilemassa, ja ensimmäinen ja kolmas painettu Lutherin kääntämä raamattu. Myös lukuisia ensimmäisiä painettuja kirjoja, kauniisti koristeltuja ja mittaamattoman arvokkaita. 

Johannes Gutenberg syntyi vuonna 1400. Syntymäpäivän 500-vuotisjuhlaksi avattiin Mainzissa tuo kuuluisa ja näkemisen arvoinen museo. Gutenbergin keksintö liikkuvista kirjaimista mullisti maailman. Hän kehitteli painotekniikkansa Strassburgissa ja Mainzissa. Hän ei ollut vain kokenut käsityöläinen ja keksijä, vaan myös uskalias yrittäjä, joka huomasi, että tässäpä markkinarako. Taloudellinen tilanne oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suotuisa. Mainzin kaupunki oli hyvin velkainen, ja kaupungin eri säädyt riitelivät keskenään. 1400-luvun puolivälissä pääsi kaupungissa sitten vallalle arkkipiispa, porvareita vastaan. 

Gutenberg kuoli Mainzissa vuonna 1468. Hän ei ollut köyhä, mutta keksintö ei tuonut hänelle rikkauksiakaan. Hänen päätuotteensa oli raamattu, jota hän painoi 180 kappaletta vuosina 1452-1455 . Siinä on 1282 sivua; sitä varten tarvittiin 290 erilaista muottia. Kauniit koukeroiset kuvitukset tehtiin myöhemmin käsin. Näitä raamattuja on säilynyt tähän päivään 49 kappaletta. 

Vaikka Gutenberg omana aikanaan kyllä oli jokseenkin arvostettu, hänen varsinainen arvostuksensa alkoi vasta joskus 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Vasta 1837 Mainziin pystytettiin hänelle tanskalaisen Bertel Thorwaldsenin suunnittelema patsas.